Sireenit maalasivat hotellin seinän siniseksi, ja kiivas puheen sorina sekoittui sireenien huutoon. Yritin riuhtoa itseni vapaaksi poliisin otteesta joka puristi olkapäätäni. Hain katseellani äitiä, mutta väkijoukko joka seisoi hotellin oviaukolla esti minua näkemästä. Heidän kiivas puheen sorinansa sekoittuivat sireenien huutoon. Samassa ihmiset hajaantuivat ja muodostivat kapean kujan hotellin eteen. Ovet lensivät selälleen ja ulos astuivat kaksi poliisimiestä. Tunsin musertavaa kipua sydämessäni kun näin miten he raahasivat äitiä kohti autoa. Ulkona satoi hitaasti lunta ja hän oli paljas jaloin ja pukeutunut ainoastaan silkkiseen vaaleanpunaiseen yöpaitaansa, joka ei peittänyt edes polvia. Toinen yöpaidan ohuista sangoista roikkui hänen olkapäänsä yli ja huulipuna oli levinnyt irvokkaasti poskelle, ja äiti kirkui melkein yhtä kovaa kuin autojen sireenit. Suklaanruskeat hiukset roikkuivat silmillä, mutta silti saatoin erottaa äidin tummat silmät. Niissä oli vieläkin se sama kuumeinen kiilto kun hän oli laukaissut aseen. Minä pelkäsin koska hän ei tuntunut äidiltä. Hän oli vieläkin se sama kimeästi puhuva ja liian kovaan äänen naurava nainen, joka oli painanut liipaisimesta kirkuen kuin syöjätär. Hän ei ollut se nainen joka kaappasi minut kainaloonsa ja keinutteli sylissään laulaen lempilaulujamme radiosta.

   Äiti potkaisi raivokkaasti jaloillaan päästäen vihaisen karjaisun, mutta miehet eivät irrottaneet otettaan hänestä. Näin hänen kääntävän päänsä kohti toista miehistä huulet raollaan ja rinta kiivaasti ponnisteluista kohoten. Minusta näytti kuin äiti olisi aikonut suudella poliisia, mutta äkkiä mies päästikin ilmoille huudon ja hoippui hämmentyneenä taaksepäin kaulaansa pidellen. Sireenin valossa näin kuinka kaulaa pitkin iloisesti valuva verivana värjäsi mustan takin olla olleen valkoisen paidan kauluksen päättäväisesti punaiseksi. Toinen poliiseista väänsi äidin käsiä rajummin, ja hänen päänsä kääntyi taaksepäin. Näin hänen itkevän mutta tiesin ettei se johtunut kivusta. Varoittamatta poliisin käsi kohosi ja nyrkki iskeytyi äidin poskeen kaataen hänet  iskun voimasta lumeen polvilleen. Kirkaisin, tajusin pian juoksevani kohti äitiä. Jotenkin olin päässyt irti poliisin otteesta tai sitten tämän huomiointi kyky oli herpaantunut tätä näytelmää seuratessa. Äitiä lyönyt poliisi kohotti patukkansa lyödäkseen sillä uudestaan, mutta minun onnistui ajoissa tarttua miestä käsivarresta. Äiti istui lumen keskellä kuin hankeen hylätty resuinen nukke itkien vuolaasti. En uskonut hänen edes tajuavan mitä hänen ympärillään tapahtui.

   Sinä ja minä. Tässä maailmassa ei ole ketään joka pitäisi meidän puoliamme. Mutta minä pidän huolta sinusta jos sinä pidät huolta minusta, kuulin äidin äänen päässäni. Sinä ja minä. Joku kiskoi minut irti poliisin käsivarresta, ja minä itkin peläten että mies saisi nyt uuden tilaisuuden lyödä äitiä , mutta hänet vietiinkin helpotuksekseni kauemmaksi äidistä. Kukaan ei pidellyt hänestä kiinni, mutta hän ei tehnyt elettäkään noustakseen. Minua pidellyt poliisi harppoi kohti äitiä ja nosti hänet pystyyn. Äidillä ei näyttänyt olevan enää voimia vastustaa poliisia niin paljon, ja hänen silmänsä saivat takaisin niille ominaisen pehmeän samettisuuden. Hänet työnnettiin poliisiautoon järkyttyneen hiljaisuuden saattelemana. Ihmiset seisoivat edelleenkin tuijottamassa, ja halusin lyödä heistä jokaista. He tuijottivat silmät suurina kuin eivät olisi koskaan nähneet mitään vastaavaa. Minua inhotti ajatella että päivä jona elämäni romahti olisi heidän päivänsä kohokohta. Jälkeenpäin he kertoisivat perheilleen päivällispöydän ääressä siitä kuinka poliisit olivat pidättäneet huutavan ja sekopäisen naisen hienosta hotellista, ja voi sitä dramatiikkaa! Toista poliisia oli purtu ja nainen oli lyöty maahan.

   ”Äiti!” Säpsähdin kun joku tarttui pehmeästi käsivarteeni. Katsoin ylöspäin epäluuloisena ja valmiina pinkaisemaan karkuun. Kun tiesin että ainakin äiti oli nyt turvassa toiselta poliisilta poliisiautossa vanhat tavat, jotka hän oli istuttanut syvälle minuun alkoivat nostaa päätään. ”Rauhallisesti tyttö. Pääset minun kyydissäni asemalle, saat varmasti kohta nähdä taas äitisi”, punatukkainen mies poliisi sanoi. Hän oli nostanut kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi. Pysyin varuillani sillä mihinkään ei voinut luottaa, ei varsinkaan mieheen. Annoin poliisin ohjata minut autoon, mutta kun hän asetti käden selälleni pudistin sen nopeasti pois. Jos vain saatoin mitenkään välttää sen en halunnut hänen koskevan minuun.

   Poliisiauton ovi läimähti kiinni, ja äkkiä kyyti alkoi tuntua huonolta idealta. Mutta miten muuten sinä tietäisit missä äitiä pidetään? kysyin itseltäni. Jos käy ilmi että mies ei olekaan hyvä niin ainakin sinä tiedät pelon hetkellä että sinä yritit. Sillä sinä pidät huolta äidistä ja äiti sinusta. Auto jyrähti käyntiin pölläyttäen ulos polttoaine pilven, jonka kitkerä ja imelä haju tunkeutui autoon asti. Vaikka ajoimmekin hidasta vauhtia poliisiauton perässä, jossa oletin äidin istuvan tunsin silti itseni pahoin voivaksi. Olin melko varma että auto, jossa äiti istui oli jo kaukana, mutta tuntui lohdulliselta ajatella että oli edessä ajavan auton takapenkillä.

   Katulamput loivat jalkakäytävälle kuumaa oranssista hehkuaan. Katselin kyllästyneenä kadulla käveleviä ihmisiä, jotka olivat matkalla kotiin perheidensä luokse pyryksi yltyneessä lumisateessa. Sivusilmällä näin kuinka punatukkainen poliisi käänsi hieman taustapeiliä nähdäkseen minut. Käteni puristuivat nyrkkiin automaattisesti ja suuni kiristyi yhdeksi tiukaksi viivaksi. ”Kuinka vanha sinä olet?” ”Tarpeeksi”, vastasin ja työnsin suklaanruskean hiuskiehkuran korvani taakseni. Poliisi ei puhunut hetkeen mitään mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Odotin silti pelokkaana miehen paljastavan yllättäen oikean luontonsa. Odotin että rauhallisen pinnan alta löytyi vihainen hirviö, joka pääsi ulos leikkimään kun ihmiset eivät olleet näkemässä. Kuvittelin jo miten mies jarruttaisi yhtäkkiä ja raahaisi minut ulos autosta jonnekin syrjemmälle, jossa kukaan ei näkisi. ”Minulla on pieni tyttö. Nuorempi kuin sinä, mutta jos olisit minun tyttäreni olisin laittanut sinut petiin jo tähän aikaan”, mies sanoi. Hymähdin.

                                                                                                            ***

“Teillä on passissanne aika paljon leimoja. Olette käyneet kaikkialla Rouva Anais.” “Neiti, en koskaan päässyt alttarille asti kuten hyvin tiedätte.” Laiha nainen jolla oli pieni pysty nenä, sysäsi kerman vaalean paperin pöydän toiselle puolelle. “Olen iloinen että otitte asian puheeksi. Katsokaas kun minua hämmentää miksi olette kirjoittaneet kihlajaisjulistukseen nimen Tianna Nimaya, vaikka passissanne selvästi lukee”, nainen asetti purppura kanttisen vihon paperin päälle. “Mariam Anais.”

   Mariam nojasi tuolissaan taaksepäin. Hänen kuulustelijansa tuijotti häntä suu tiukkana viivana kädet puuskassa kuin vihainen äiti joka odottaa vastausta. Mariam hymyili vinosti ja hymähti. “Väärän nimen antaminen kihlajaisjulistukseen on erittäin vakava rikos, kuten hyvin tiedätte, mutta se on tällä hetkellä pienin huolen aiheenne”, nainen sanoi. Mariamin silmät välähtivät ja hän paljasti hampaansa kuin vihainen eläin. “Se paska ansaitsi sen!”, hän sähisi hampaidensa välistä. “Rouva - Neiti Anais vaikka teillä olisi ollut kuinka paljon ongelmia Osaya Intallian kanssa se ei oikeuta teitä riistämään elämää.” Mariam nousi äkkiä seisomaan. Tuoli raapi kolhiintunutta lattiaa ja villi lähes maaninen ilme sai häntä kuulustelevan naisen perääntymään hieman huomaamattaan. “Hän ansaitsi sen, Osaya ansaitsi sen! Ne kaikki ansaitsivat sen!”

   “Ketkä ansaitsivat?” nainen kysyi varovasti. Hän oli unohtanut oman hermostuneisuutensa tajutessaan että hän oli jonkin jäljillä, jonkin suuremman. Kaiken alun. Mariam puristi kätensä kiivaasti nyrkkiin ja puri hampaitaan yhteen. “Miehet”, hän lopulta sihahti hampaidensa välistä. “Miten heille kävi? Samoin kuin herra Intallialle?” Mariam tuijotti naista hetken hämmentyneenä kuin hän olisi herännyt unesta. Yhtäkkiä hän tyrskähti mikä muuttui pian heleäksi hänelle ominaiseksi nauruksi johon monet miehet olivat aikoinaan juuri ihastuneet sen aitouden vuoksi. Tämä nauru sai kuulustelua toimittavan naisen hätkähtämään.

   “Teillä on vilkasmielikuvitus. Luulette että olette jo ratkaisseet kaiken. ’Mariam Anais vaihteli nimeään ja matkusteli paljon jotta ei jäisi kiinni murhista.’ ”Nainen kumartui lähemmäs Mariamia. “Neiti Anais jo yksi murha on verennyt kätenne, joten miksi ette puhdistaisi omatuntoanne?” hän sanoi saaden Mariamin hymyilemään taas. Hän nojautui lähemmäs naista ja kuiskasi tämän korvaan, korostaen jokaista sanaa: ”Minä - en - ole - murhaaja.” Nyt nainen alkoi näyttää jo hieman kärsimättömältä. Hänen otsansa rypistyi ja hän käski Mariamia takaisin istumaan. Nainen kiersi pöydän ja istuutui toiselle puolelle hieroen ohimoaan. Mariam tiesi että hän yritti miettiä miten muotoilla asiansa. “Kertokaa sitten neiti Anais mitä te teitte niille miehille”, nainen sanoi. “En mitään rikollista vaikka te niin yhä luulettekin”, Mariam vastasi, ja jatkoi vaikka nainen avasi suunsa väittääkseen vastaan: ”Minä sain mitä tarvitsin tai halusin miehiltä ja vastavuoroisesti minä tarjosin heille jotain mitä he eivät muualta saaneet.” “Te siis hyvititte materian – ’palveluksilla’?” nainen kysyi pää painettuna papereihinsa. Mariam nauroi taas. “Kyse on paljon suuremmasta kuin makaamisesta. Minä annoin heille mahdollisuuden elää unelmaa, ja voin vakuuttaa että ansaitsin kaiken mitä niiltä miehiltä olen saanut.”

   “Teidän täytyy nyt tarkentaa”, nainen sanoi kuulostaen hieman hämmentyneeltä. “Kuunnelkaa tarkasti sillä en halua että te sekoitatte minut tavalliseen kadun porttoon”, Mariam sanoi tiukasti kuin opettaja oppilaalle.

    “Kiertelen kaupungista toiseen ja hakeudun miesten seuraan. Jotkut tarjoavat rahaa ja tavaroita, ja jotkut jopa ottavat minut asumaan heidän luokseen.

   Minä olen ansainnut kaiken sen! Olen ottanut selvää minkälaisista naisista miehet pitävät ja mistä he ovat kiinnostuneita, ja näytellyt heidän unelma kumppaniaan kunnes olen tuntenut että on aika lähteä. Osaatteko te arvatakaan kuinka vaikeaa on opetella uusi taito tai opetella puhumaan jostakin asiasta sujuvasti ja vuolaasti, vaikka itsellään on siihen vastakohtainen näkemys tai ei ole kuullutkaan ennen asiasta. Minä laitoin syrjään itseni ollakseni joku toinen. Toteuttaakseni heidän unelmansa.” “Te puhutte aika paljon yksikössä, mutta teillä on myös tytär”, nainen huomautti napakasti. Mariam huokaisi hymyillen kuin sanoen: no minkäs teet. “Niin. Mona. Teillä lukee papereissa varmaankin Sara, mutta hänen nimensä on Mona.” “Miksi väärät nimet?” “En halunnut että sana minusta ja siitä mitä teen kulkisi eteenpäin, koska se olisi ollut kaiken loppu, enkä halunnut antaa niille miehille mitään itsestäni. Osayalle olisin voinutkin kertoa jonkin version totuudesta.” Mariam hymyili alakuloisesti. “Mitä teidän välillänne tapahtui?” nainen kysyi rikkoen hiljaisuuden “Se paskiainen petti minua. Oli pelehtinyt jo kuukausien ajan jonkun punapään kanssa.” Mariam nosti katseensa passinsa nahkaisesta kannesta. “En voi uskoa että harkitsin edes vakavissani yhteistä elämää jonkun miehen kanssa, ja totta kai mies osoittautui paskiaiseksi. Olen varma että alatte ymmärtää tilanteeni ironian. Jumala taitaa viimeinkin rangaista minua synneistäni.”

   Mariam katseli hetken aikaa häntä vastapäätä istuvan naisen kasvoja, joka kirjoitti maltillisesti papereihinsa. “Te pidätte minua varmasti huonona äitinä”, hän sanoi. Nainen kohotti päänsä papereistaan hämmentynyt ilme kasvoillaan kun hänet olisi juuri herätetty unesta. “Minä en ole täällä syyttämässä ketään. Minun tehtäväni vain on saada totuus selville”, nainen sanoi asiallisesti jatkaen kirjoittamista. Hän asetti kynänsä paperille ja ilmoitti ilmeettömänä: ”Neiti Anais kuulustelu on nyt päättynyt.”

                                                                                                                ***

Kävelin nopein ja vetävin askelin poliisin jäljessä. Hän ei puhunut mitään, enkä minäkään avannut suutani edes kysyäkseni mitään, vaikka päässäni oli ainakin miljoona kysymystä joihin yhä odotin vastauksia. Kun viimein nostin katseeni kengistäni ja nuhruisista lattialaatoista huomasin suuren ikkunan vasemmalla puolellani. Ikkuna antoi sisään harmaa valkoiseen huoneeseen, jonka keskellä oli huteran näköinen pöytä. Äiti istui pöydän toisella puolella.

   Poliisivirkailija avasi minulle oven huoneeseen. Rynnistin miehen ohi ja kapsahdin suoraan äidin kaulaan. ”Hei, hei älä kaada minua”, äiti sanoi halatessaan minua takaisin. ”Teillä on viisitoista minuuttia aikaa”, poliisi sanoi ovelta mekaanisella äänellä. Jäimme pian yksin huoneeseen, mutta minua häiritsi se kuinka mies jäi seisomaan oven viereen kädet ristissä. Oliko hänen aivan välttämätöntä olla siellä? Ei äiti mikään vaarallinen rikollinen ollut.

   Kuva Osayasta kaatumassa silmät lasittuneina taaksepäin nousi mieleeni. Pudistin päätäni tietämättä että edes tein niin. Hän ansaitsi sen. Kyllä. Hän ansaitsi sen.

   ”Ovatko ne tehneet sinustakin häkkilinnun?” äiti kysyi. Pudistin päätäni uudestaan. ”Minut laitettiin lastenkotiin. Inhoan sitä! Joudun jakamaan sängyn toisen tytön kanssa ja heti kun tulin sinne kaikki alkoivat penkoa laukkuani ja lainailla tavaroitani ilman lupaa!” Äiti näytti ärtyneeltä, mikä sai minut epävarmaksi. En tiennyt oliko hän vihainen tilanteestamme vai olikohan vihainen siitä että valitin. ”Joku varasti kynäni”, lisäsin kuin tunnustaen syntiä. Kyyneleet kirvelivät silmiäni ja pöydän toisella puolella istuva äiti sumentui äkkiä pelkäksi epämääräiseksi läikäksi kuin pienen lapsen levinnyt vesiväri työ. Kun räpäytin silmiäni, kyyneleet valuivat alas ja näin vakavan ja miettivän ilmeen äidin kasvoilla.

    ”Tule tänne”, äiti sanoi ojentaen käsiään minua kohti mikä sai minut itkemään yhä vuolaammin. Niiskaisin ja pyyhin nenäni nopeasti paidan hihaan ja kiersin pöydän äidin luokse. Istuuduin hänen syliinsä ja hautasin kasvoni hänen olkapäätään vasten. Äkkiä tunsin kuinka äiti työnsi samettisen rahapussin käteeni. Hätävaramme. Jäykistyin hänen sylissään ja itkuni tyrehtyi. ”Piilota se hameesi alle, sieltä ne eivät julkea etsiä mitään”, äiti kuiskasi korvaani. Hänen piparmintun hajuinen hengityksensä kutitti ihollani. En tiennyt mitä sanoa. Olin vain niin kauhuissani.

   Äiti oli aina sanonut että hätävaroihin ei kosketa edes silloin jos emme onnistu saamaan tarpeeksi rahaa motelliin. Silloin viettimme yön kävellen katuja pitkin ja odottaen aamua tai sitten minä nukuin hänen sylissään puiston penkillä tai rappukäytävässä jonne olimme päässeet livahtamaan. Se että hän nyt antoi rahapussin minulle, oli kuin viimeinen piste kirjassa. Se että pitelin nyt ensimmäistä kertaa kädessäni hätävarojamme, merkitsi kaiken loppua. Meidän loppua.

   Äiti oli valmistanut minua tämän tilanteen varalle vuosien varrella, sillä hän halusi minun tietävän miten kävelimme koko ajan heikoilla jäillä, ja että jotakin saattoi hyvin tapahtua mikä erottaisi meidät tai päättäisi matkustelumme. En vain halunnut uskoa me todellakin jouduimme nyt eroamaan. Ja kaikki yhden miehen takia.

   ”En minä voi”, kuiskasin takaisin äidille raskaasti hengittäen. ”Kuuntele Mona. Minä en ole ikinä osannut olla kovinkaan kummoinen äiti, enkä osaa edes hävetä sitä. Minulla vain ei ole sitä minussa. Tämä on ainoa järkevä tekoni jonka olen koskaan tehnyt sinulle, äläkä sinä ota sitä pois minulta. Ota rahat ja lähde. Älä jää edes lähikaupunkiin tai kylään.

   En usko että kukaan tulee sinua etsimään, koska olet vain lapsi ja minä olen kertonut kaikille että minä pakotin sinut auttamaan minua ruumiin kätkemisessä joten sinä olet kuivilla tästä kaikesta. Tee siis minulle ja itsellesi palvelus ja elä elämääsi.” Äidin sanat saivat minut purskahtamaan uudestaan lohduttomaan itkuun. ”En minä voi jättää sinua taakse”, väitin vastaan. ”Meillä ei ole enää paljon aikaa. Kun oikeuden käynti alkaa ensi viikolla, emme näkisi toisiamme kuin vain oikeuden istunnossa. Ei ole mitään järkeä pitkittää väistämätöntä ja tiedän kuinka sinä inhoat lastenkotia joten sinun on parasta lähteä täältä mahdollisimman pian”, äiti perusteli. Tiesin että hän puhui totta. Äiti oli jo myöntänyt tekonsa ja häntä odotti pitkä tuomio. Ehkä jopa kuolema. ”Voidaanko me pitää jotenkin yhteyttä?” kysyin nikotellen. ”Tiedät ettei se ole mahdollista.”

    Välillemme lankesi raskas hiljaisuus, joka painoi hartiani kasaan ja teki hengittämisen vaikeaksi. Samassa ovi avautui. ”Viisitoista minuuttia”, poliisi ilmoitti. Hän jäi seisomaan ovelle käsi oven kahvalla. Ei tämä voinut mennä näin. Ei saanut. Puristin äitiä yhä lujempaa ja painauduin aivan kiinni häneen. Poliisi asteli luoksemme ja ojensi kätensä kiskoakseen minut irti, mutta äiti nousikin seisomaan ja pakotti käteni irti. Hän seisoi edessäni tuijottaen poliisia silmiin. ”Toivottavasti olette tyytyväinen. Saitte taas yhden perheen hajotettua”, äiti sanoi ja minä kauhistuin hänen uhmakasta tapaansa puhua poliisille. ”Rouva-” ”Neiti”, äiti korjasi ja saatoin kuulla pienen hymyn hänen äänessään. Miten hän pystyikin? ”Viisitoista minuuttia on nyt täynnä.” ”Paskat viidestätoista minuutista! Luuletteko että se tarpeeksi äidille ja tyttärelle, jotka rakastavat toisiaan hyvin paljon!” äiti teki selkänsä takana liikkeen käskien minua piilottamaan rahapussin. Liike oli niin nopea ja huomaamaton että vaikka virkailija olisi sen nähnytkin, hän olisi luullut äidin vain asettelevan paitansa helmaa. ”Rouva nämä ovat minulle annetut ohjeet”, mies sanoi. Kävelin äidin viereen ja kosketin kevyesti hänen rannettaan kertoakseni hänelle että olin jo piilottanut rahapussin. Se oli viimeinen kerta kun kosketin häntä.

Katsellessaan Monan kävelevän ulos huoneesta Mariam ei tiennyt mitä tuntea. Toki hän oli surullinen että yksi aikakausi tuli päätökseen, mutta hän tuskin ikävöisi Monaa niin paljon kuin tyttö tulisi ikävöimään häntä. Totuus oli että Mariam ei ollut koskaan osannut mieltää Monaa tyttärekseen, eikä hän ollut koskaan osannut ajatella itseään äitinä. Tyttö oli kuin pieni koiran pentu, joka seurasi aina häntä. Tai matkalaukku jota hän aina jostain syystä raahasi mukanaan. Miksi hän oli alun alkaenkaan ottanut tytön mukaansa? Miksei hän ollut jättänyt tätä jonkun luokse?

   Hän ei tiennyt mitä Monalle ja hänelle tapahtuisi mutta hän uskoi että oli tehnyt elämässään edes jotain oikein päästämällä Monan lähtemään. Yksi oikea asia ei tietenkään pyyhkinyt kaikkea väärää pois, mutta hän oli tehnyt jotain auttaakseen tytärtään pääsemään elämässään alkuun.

                                                                                                            ***

Istuin juna-aseman kovalla puupenkillä. Olin ristinyt jalkani, mutta pidin huolen siitä että helmani jäi hieman liian ylös. Minua vastapäätä istui mustiin pukeutunut mies, joka esitti myöskin olevansa kiinnostunut lukemisesta. Laitoin merkille tyytyväisenä kuinka miehen harmaat silmät eksyivät kasvoihini ja ylös kivunneeseen helmaani. Hän näytti hieman hermostuneelta, mutta itse nojasin rennosti taaksepäin penkissäni esittäen lukevani ja luoden aina sopivin väliajoin silmäyksiä mieheen.

    ”Anteeksi”, mies rohkaistui lopulta. Laskin kirjan alas syliini hymyillen pehmeästi. ”Niin?” ”Minne neiti on matkalla?” ”Rannikolle vain. Olen menossa tapaamaan äitiäni”, valehtelin hymyillen. ”No mutta sittenhän meillä on sama matka!” mies sanoi innoissaan, eikä minulla ollut aavistustakaan oliko hän oikeasti menossa rannikolle, mutta toisaalta enhän minäkään sinne ollut oikeasti matkalla.

    ”Emmekö me olekin nähneet jossakin?” mies kysyi minulta. ”Kyllä, tapasimme eilen klubilla”, vastasin nojautuen hieman eteenpäin penkilläni. ”Aivan totta kai! Te olette se sama säteilevä nuori nainen joka soitti siellä pianoa!” mies sanoi. Pienellä liikkeellä laskin helmani alas. Mies oli jo nielaissut syötin. ”Tuota toivon että tämä ei kuulosta liian tungettelevalta, mutta minä olen matkalla Lyyraan ja kaupunki sijaitsee aivan rannikon tuntumassa. Ajattelin että jos teitä kiinnostaisi tulla kanssani Lyyraan. Maksan tietenkin teidän lippunne ja voitte asua vierashuoneessani. Katsokaas kun olen järjestämässä kutsuja ja tarvitsisin juuri teidän kaltaisen valovoimaisen lahjakkaan nuoren naisen soittamaan juhlissani.” ”Se olisi ihanaa”, sanoin innokkaalla äänellä. Muutin hymyni vielä leveämmäksi. ”Te siis suostutte pyyntööni? Voi ette arvaakaan miten iloiseksi tämä minut tekee! Toivottavasti äitinne ei vain pahasti, että myöhästytte hieman”, hän sanoi. Hymyni jähmettyi hieman, mutta en usko että mies huomasi mitään. Kosketin samettista rahapussia helman läpi huomaamattani.

   ”Tuletteko mukaani? Käyn ostamassa teillekin lipun.” Työnsin kirjan takaisin laukkuuni. ”Tulen oikein mielelläni”, vastasin hymyillen. Mies otti laukkuni kantaakseen ja kiersi vapaan kätensä käsivarteni ympärille. En kuunnellut kun mies puhui tiskin takana istuvan naisen kanssa. Hän kysyi minulta jotain, mikä pyyhkiytyi pois mielestäni heti kun olin vastannut hänelle. Katsoin lasista heijastuvaa kuvajaistani. Mahongin ruskeita olkapäille ulottuvia hiuksia, suoraa nenää ja pientä suuta. Pitkää joutsenenvalkoista kaulaa. Katsoessani omaa kuvaa saatoin melkein kuvitella äidin katsovan minua takaisin.