Vasta muutama tunti sitten koneeni oli laskeutunut Suomen kamaralle ja nyt jo istuin sairaalan epämukavalla tuolilla. Kasvoni olivat turvonneet itkemisestä ja poskipäitäni aristi. Sydämeni takoi kiivaasti rinnassani kuin pakoon pyrkivä lintu.

    Katsoin isän ryhmyistä kättä, joka makasi valkoisen peitteen päällä. Hengityskone puhisi nurkassa lähes yhtä vaivalloisesti kuin isäkin. Hän avasi siniharmaat silmänsä ja minusta tuntui kuin hän olisi katsonut lävitseni, eikä minua. Isä siirsi maskin kasvoiltaan tärisevin käsin. Hänen rintansa kohoili vaivalloisesti ilman koneen suomaa apua. Isän käsi puristui käteni ympärilleni ja purskahdin uudestaan lohduttomaan pienen lapsen itkuun. Isä aikoi sanoa jotain, mutta laittoikin maskin takaisin kasvoilleen mistä olin vain helpottunut, sillä en halunnut hänen ponnistelevan, enkä uskaltanut kuulla mitä hänellä oli sanottavanaan. Jos jo pelkkä käteni puristaminen aiheutti sellaisen reaktion minussa, en uskaltanut edes ajatella mitä tapahtuisi jos hän sanoisi jotain. Isä sulki silmänsä taas. Silmäluomien takaa valui pari yksinäistä kyyneltä hänen uurteisille poskilleen. En uskaltanut pyyhkiä niitä pois, sillä en kyennyt hallitsemaan itseäni sillä hetkellä.

   Äkkiä tunsin kuinka puhelimeni alkoi väristä taskussani. Raj soittaa, puhelin ilmoitti kohteliaasti. ”Isä minä menen vähäksi aikaa tuonne”, sanoin nikotellen itkuni lomasta viitaten kädelläni vessaan. Isä nyökkäsi vastaukseksi lähes huomaamattomasti.

   Suljin kopperomaisen vessan oven perässäni, vedin syvään henkeä ja painoin vihreää luuria. ”Hi”, sanoin englanniksi ääni täristen. Pyyhin silmäni kiireesti aivan kuin Raj olisi muka voinut nähdä minut. ”Hi. Miten isäsi voi?” hän kysyi minulta puhuen suomea murtaen. Arvostin sitä kun hän yritti keskustella kanssani suomeksi. Tuijotin vessan ovea uusia kyyneleitä silmissäni. En käsittänyt mistä ne oikein tulivat. Juuri kun luulin, etten voinut enää itkeä purskahdin uudestaan itkuun. ”Emilia? Hello?” Näin mielessäni kartan. Punainen paksu viiva yhdisti Singaporen ja Suomen. ”Dad is not feeling well”, oli ainoa asia jonka kykenin sanomaan itkuni lomasta. Nojasin päätäni vessan viileään kaakeliseinään ja itkin niin kovaan ääneen että isäkin varmaan kuuli. Langan toisessa päässä oli hiljaista. Raj ei tiennyt mitä sanoa. ”Emilia I am so sorry. I wish I was there. I can take the next plane to Finland”, hän sanoi. “No it’s alright. It’s too expensive and who would look after the kids if you come here?” vastasin. “But I want to help you. You are suffering there”, Raj sanoi. “The only one really suffering right now is dad.” Mielessäni kävi nopea ajatus, jota kauhistuin ja kaduin heti: Jos hän kuolisi nopeasti, hänen ei tarvitsisi enää kärsiä. ”Listen I gotta go. Tell kids I said hi. And that I really love them.” “OK darling. Bye, I love you.” “I love you too.”

   Kun astuin ulos vessasta näin yllättäen tätini, isän pikkusiskon, joka istui nyt vuorostaan isän sängyn vieressä. En uskaltanut sanoa mitään. Kannoin vain vaitonaisena toisen tuolin sängyn viereen. Minusta tuntui että täti katsoi minua, mutta en tiedä oliko tämä totta sillä en uskaltanut kohdata hänen kasvojaan. Minusta tuntui iljettävältä. Kuin olisin ollut alasti huoneessa hänen kanssaan. Tietysti olin iloinen että isälle rakkaat ihmiset kävivät häntä katsomassa, mutta halusin pitää suruni ja itkuni yksityisenä.

   Tätini hoiti suurimman osan puhumisesta. Hän kyseli niitä ja näitä ja päällisin puolin hän näytti tyyneltä, joskin hän puhui liian nopeasti. Hän piti itsensä kiireisenä laittamalla kukille uutta vettä ja asettelemalla isän tyynyjä, mikä sai minut potemaan huonoa omatuntoa, että en ollut tajunnut tehdä mitään parantaakseni isän oloa. Olin vain itkenyt. Olimme isän kanssa koko vierailu ajan. Kun hoitaja tuli ilmoittaan kuudelta että meidän pitäisi lähteä, lähdimme molemmat vastahakoisesti pois. Muistan miten täti asetti kätensä isän poskelle ja isä kosketti kevyesti hänen kättään vastaukseksi. Itse en kyennyt liikkumaan. Seisoin vain paikoillani tietämättä miten olla tai mitä tehdä käsilläni. Jos olisin tiennyt että se oli viimeinen kerta kun minulla oli tilaisuus puhua isän kanssa, olisin kertonut hänelle kuinka paljon rakastan häntä.

 

                                                                                                            Hautajaiset

 
Olin yllättynyt siitä että veljeni saapui paikalle. Hän ei ollut nähnyt isää häideni jälkeen eikä hän ollut suostunut tulemaan sairaalaan. Isä oli pyytänyt minua soittamaan ja olin suostunut tähän kuulostaen liiankin innokkaalta. Sisälläni oli ollut raskas tunne sillä olin tiennyt, ettei veljeni tule paikalle kuitenkaan. Katsoin häntä tuntien kuplivaa vihaa sisälläni ajatellen miten hän oli vastannut minulle isän pyyntöön, ja miten minun oli pitänyt keksiä joku onneton ja läpinäkyvä vale miksei hän päässyt tulemaan. Tiesin että isä oli tehnyt elämänsä aikana pahoja asioita. Olin rukoillut heti saavuttuani Suomeen, että Jumala antaisi hänelle anteeksi, sillä isä ei ollut paha ihminen, ja tiesin että hän katui tekojaan ja oli saanut kärsiä niistä. Jumalan täytyi myös tietää tämä. Ainakin toivoin niin.

   Sukulaiset kävivät yksitellen varovasti tervehtimässä veljeäni jota he eivät myöskään olleet nähneet pitkään aikaan. Veli puhui heille jäykästi ja pian kaikki jättivät hänet rauhaan. Hän tumppasi tupakkansa maahan kun arkun kantajat astuivat ulos kirkosta. Pian märkä ja lauhkea marraskuun ilma täyttyi kirkon kellon kumisevista tuomiota julistavista äänistä: kuollutta kannetaan.

   Maa oli mutainen ja liukas, olin kaatua mutta onnistuin kuitenkin säilyttämään tasapainoni. Katselin ympärilleni kuinka ihmiset kulkivat käsikynkkää perheenjäsenien kanssa ja tunsin oloni niin yksinäiseksi. Toivoin että Raj olisi ollut siellä pitämässä minua kädestä ja silittämässä selkääni.

    Arkun laskemisen jälkeen oli vielä muistotilaisuus vanhassa pappilassa ja mietin epätoivoisena miten ikinä kestäisin sen läpi. Halusin lähteä kesken kaiken, mutta tiesin että minun oli oltava loppuun asti. Parkkipaikalla näin kuinka veljeni sulkeutui siniseen autoonsa ja ajoi aivan päin vastaiseen suuntaan kuin missä pappila oli. Tiesin että hän ei olisi enää jäänyt muistotilaisuuteen. Olin toisaalta hyvilläni siitä sillä en halunnut sinne ketään joka ei kunnioittanut isän muistoa, mutta toisaalta se myös rusensi minut, sillä tiesin että se olisi saanut isän, miehen joka oli kyennyt osoittamaan todelliset tunteensa vasta humalassa, itkemään.