Mon, 21 May 2012 05:32:25 -0800WeeblyFri, 18 Nov 2011 12:09:18 -0800http://poytalaatikko.net/4/post/2011/11/armoton-elm-armoton-kuolema.html Vasta muutama tunti sitten koneeni oli laskeutunut Suomen kamaralle ja nyt jo istuin sairaalan epämukavalla tuolilla. Kasvoni olivat turvonneet itkemisestä ja poskipäitäni aristi. Sydämeni takoi kiivaasti rinnassani kuin pakoon pyrkivä lintu.

    Katsoin isän ryhmyistä kättä, joka makasi valkoisen peitteen päällä. Hengityskone puhisi nurkassa lähes yhtä vaivalloisesti kuin isäkin. Hän avasi siniharmaat silmänsä ja minusta tuntui kuin hän olisi katsonut lävitseni, eikä minua. Isä siirsi maskin kasvoiltaan tärisevin käsin. Hänen rintansa kohoili vaivalloisesti ilman koneen suomaa apua. Isän käsi puristui käteni ympärilleni ja purskahdin uudestaan lohduttomaan pienen lapsen itkuun. Isä aikoi sanoa jotain, mutta laittoikin maskin takaisin kasvoilleen mistä olin vain helpottunut, sillä en halunnut hänen ponnistelevan, enkä uskaltanut kuulla mitä hänellä oli sanottavanaan. Jos jo pelkkä käteni puristaminen aiheutti sellaisen reaktion minussa, en uskaltanut edes ajatella mitä tapahtuisi jos hän sanoisi jotain. Isä sulki silmänsä taas. Silmäluomien takaa valui pari yksinäistä kyyneltä hänen uurteisille poskilleen. En uskaltanut pyyhkiä niitä pois, sillä en kyennyt hallitsemaan itseäni sillä hetkellä.

   Äkkiä tunsin kuinka puhelimeni alkoi väristä taskussani. Raj soittaa, puhelin ilmoitti kohteliaasti. ”Isä minä menen vähäksi aikaa tuonne”, sanoin nikotellen itkuni lomasta viitaten kädelläni vessaan. Isä nyökkäsi vastaukseksi lähes huomaamattomasti.

   Suljin kopperomaisen vessan oven perässäni, vedin syvään henkeä ja painoin vihreää luuria. ”Hi”, sanoin englanniksi ääni täristen. Pyyhin silmäni kiireesti aivan kuin Raj olisi muka voinut nähdä minut. ”Hi. Miten isäsi voi?” hän kysyi minulta puhuen suomea murtaen. Arvostin sitä kun hän yritti keskustella kanssani suomeksi. Tuijotin vessan ovea uusia kyyneleitä silmissäni. En käsittänyt mistä ne oikein tulivat. Juuri kun luulin, etten voinut enää itkeä purskahdin uudestaan itkuun. ”Emilia? Hello?” Näin mielessäni kartan. Punainen paksu viiva yhdisti Singaporen ja Suomen. ”Dad is not feeling well”, oli ainoa asia jonka kykenin sanomaan itkuni lomasta. Nojasin päätäni vessan viileään kaakeliseinään ja itkin niin kovaan ääneen että isäkin varmaan kuuli. Langan toisessa päässä oli hiljaista. Raj ei tiennyt mitä sanoa. ”Emilia I am so sorry. I wish I was there. I can take the next plane to Finland”, hän sanoi. “No it’s alright. It’s too expensive and who would look after the kids if you come here?” vastasin. “But I want to help you. You are suffering there”, Raj sanoi. “The only one really suffering right now is dad.” Mielessäni kävi nopea ajatus, jota kauhistuin ja kaduin heti: Jos hän kuolisi nopeasti, hänen ei tarvitsisi enää kärsiä. ”Listen I gotta go. Tell kids I said hi. And that I really love them.” “OK darling. Bye, I love you.” “I love you too.”

   Kun astuin ulos vessasta näin yllättäen tätini, isän pikkusiskon, joka istui nyt vuorostaan isän sängyn vieressä. En uskaltanut sanoa mitään. Kannoin vain vaitonaisena toisen tuolin sängyn viereen. Minusta tuntui että täti katsoi minua, mutta en tiedä oliko tämä totta sillä en uskaltanut kohdata hänen kasvojaan. Minusta tuntui iljettävältä. Kuin olisin ollut alasti huoneessa hänen kanssaan. Tietysti olin iloinen että isälle rakkaat ihmiset kävivät häntä katsomassa, mutta halusin pitää suruni ja itkuni yksityisenä.

   Tätini hoiti suurimman osan puhumisesta. Hän kyseli niitä ja näitä ja päällisin puolin hän näytti tyyneltä, joskin hän puhui liian nopeasti. Hän piti itsensä kiireisenä laittamalla kukille uutta vettä ja asettelemalla isän tyynyjä, mikä sai minut potemaan huonoa omatuntoa, että en ollut tajunnut tehdä mitään parantaakseni isän oloa. Olin vain itkenyt. Olimme isän kanssa koko vierailu ajan. Kun hoitaja tuli ilmoittaan kuudelta että meidän pitäisi lähteä, lähdimme molemmat vastahakoisesti pois. Muistan miten täti asetti kätensä isän poskelle ja isä kosketti kevyesti hänen kättään vastaukseksi. Itse en kyennyt liikkumaan. Seisoin vain paikoillani tietämättä miten olla tai mitä tehdä käsilläni. Jos olisin tiennyt että se oli viimeinen kerta kun minulla oli tilaisuus puhua isän kanssa, olisin kertonut hänelle kuinka paljon rakastan häntä.

 

                                                                                                            Hautajaiset

 
Olin yllättynyt siitä että veljeni saapui paikalle. Hän ei ollut nähnyt isää häideni jälkeen eikä hän ollut suostunut tulemaan sairaalaan. Isä oli pyytänyt minua soittamaan ja olin suostunut tähän kuulostaen liiankin innokkaalta. Sisälläni oli ollut raskas tunne sillä olin tiennyt, ettei veljeni tule paikalle kuitenkaan. Katsoin häntä tuntien kuplivaa vihaa sisälläni ajatellen miten hän oli vastannut minulle isän pyyntöön, ja miten minun oli pitänyt keksiä joku onneton ja läpinäkyvä vale miksei hän päässyt tulemaan. Tiesin että isä oli tehnyt elämänsä aikana pahoja asioita. Olin rukoillut heti saavuttuani Suomeen, että Jumala antaisi hänelle anteeksi, sillä isä ei ollut paha ihminen, ja tiesin että hän katui tekojaan ja oli saanut kärsiä niistä. Jumalan täytyi myös tietää tämä. Ainakin toivoin niin.

   Sukulaiset kävivät yksitellen varovasti tervehtimässä veljeäni jota he eivät myöskään olleet nähneet pitkään aikaan. Veli puhui heille jäykästi ja pian kaikki jättivät hänet rauhaan. Hän tumppasi tupakkansa maahan kun arkun kantajat astuivat ulos kirkosta. Pian märkä ja lauhkea marraskuun ilma täyttyi kirkon kellon kumisevista tuomiota julistavista äänistä: kuollutta kannetaan.

   Maa oli mutainen ja liukas, olin kaatua mutta onnistuin kuitenkin säilyttämään tasapainoni. Katselin ympärilleni kuinka ihmiset kulkivat käsikynkkää perheenjäsenien kanssa ja tunsin oloni niin yksinäiseksi. Toivoin että Raj olisi ollut siellä pitämässä minua kädestä ja silittämässä selkääni.

    Arkun laskemisen jälkeen oli vielä muistotilaisuus vanhassa pappilassa ja mietin epätoivoisena miten ikinä kestäisin sen läpi. Halusin lähteä kesken kaiken, mutta tiesin että minun oli oltava loppuun asti. Parkkipaikalla näin kuinka veljeni sulkeutui siniseen autoonsa ja ajoi aivan päin vastaiseen suuntaan kuin missä pappila oli. Tiesin että hän ei olisi enää jäänyt muistotilaisuuteen. Olin toisaalta hyvilläni siitä sillä en halunnut sinne ketään joka ei kunnioittanut isän muistoa, mutta toisaalta se myös rusensi minut, sillä tiesin että se olisi saanut isän, miehen joka oli kyennyt osoittamaan todelliset tunteensa vasta humalassa, itkemään.

 

]]>Sun, 13 Nov 2011 13:08:04 -0800http://poytalaatikko.net/4/post/2011/11/nana.html Nana säpsähti hereille. Hän oli yllättynyt että oli edes nukahtanut sillä vasta vähän aikaa sitten hän oli ollut maannut täysin hereillä sydän rinnassa niin kiivaasti takoen että hän pelkäsi Gailin kuulevan sen.

  Vuosien mittaa hänen aviomiehensä oli onnistunut antaa itsestään yliluonnollisen kuvan Nanalle. Hän saattoi herätä sikeämmästäkin unesta jos tunsi Nanan tuijotuksen, ja mies tuntui aina tietävän milloin hän mietti jotain mistä tämä olisi ääneen sanoessaan saanut kovat nuhteet. Seitsemän avioliitto vuoden jälkeen miehestä oli tullut tulivuori Nanalle. Hän muisti lukeneensa joskus kauan sitten opiskelu aikoinaan kuinka jotkin kaukaiset alkuasukas heimot palvoivat tulivuorta jota he pitivät jumalana ja kaikki voivana. Alkuasukkaat tekivät kaikkea mikä oli ennen tuntunut kuten uhrilahjat tulivuorelle ja sen kunniaksi järjestetyt juhlat, jotka saattoivat hyvinkin kestää kuukausia. Mutta näiden seitsemän vuoden jälkeen alkuasukkaiden tavat tuntuivat äkkiä hyvinkin järkeenkäyviltä.

   Nana vilkaisi varovasti sivulleen nukkuvaa tulivuorta. Makuuhuoneeseen kantautui sireenien kimeä ulvonta ja niiden valo värjäsi seinät hetkeksi punaisella. Pelko puristi vatsaa ja hän yritti pitää kyyneleet epätoivoisesti poissa. Minä en pysty tähän, Nana sanoi itselleen. Äkkiä makuuhuone tuntui pieneltä, liian pieneltä. Minä en pysty, hän sanoi uudestaan tuijottaen seinien punaista helvetinomaista hehkua. Nana, tutun kuuloinen ja napakka ääni keskeytti hänet. Nyt sinä kuuntelet minua, ääni sanoi tiukasti saaden Nanan puristamaan suunsa tiukasti yhteen, jottei hän puhuisi. Kun mies on sikeässä unessa, sinä nouset ja keräät kaiken tarpeellisen ja VAIN tarpeellisen mukaasi, oletko vielä kärryillä? Nana nyökkäsi pimeässä huoneessa. Hyvä tyttö. Ja sitten sinä otat kaiken käteisen mitä miehellä on lompakossaan - En minä pysty siihen, Nana sanoi taas itselleen maaten tikkujäykkänä sängyssä uskaltamatta edes hengittää. Kyllä sinä pystyt siihen, ääni sanoi kuulostaen jo hiukan kärsimättömältä. Se huokaisi. Kuule tyttö, minä tiedän että sinua pelottaa ja sinulla on täysi oikeus olla kauhuissasi, mutta missä tahansa on parempi olla kuin täällä ja sinä tiedät sen. Katso häntä - katso nyt vain. Nana käänsi päänsä hitaasti sivulle. Hänen katseensa hapuili vieressä nukkuvan miehen piirteitä lähes pimeässä makuuhuoneessa. Gail ei näyttänyt mieheltä joka pahoinpiteli vaimoaan. Korkeat poskipäät saivat hänen kasvonsa näyttämään lähes naisellisilta ja hänen käsivartensa olivat laihat. Kukaan ei olisi uskonut miten kovaa hän pystyikään lyömään. Päältä päin katsottuna kukaan kadulla vastaan tulija tuskin osasi arvata että tämä mies oli antanut vaimolleen viime hääpäivänä lahjaksi murtuneen nenän.

   Eikö hän olekin kuvottava? ääni, niin tutun kuuloinen jota hän ei kuitenkaan osannut yhdistää kehenkään tuttuun kysyi. Nana säpsähti. Yhden kaamean hetken ajan hän oli jo näkevinään kuinka miehen silmät rävähtivät auki ja kuinka nyrkkiin puristunut käsi tuli häntä kohti. Mutta ääni päässä, jota Nana huomaamattaan ryhtyi nimittämään järjeksi, rauhoitteli häntä. Tahdotko sinä tosiaan viettää elämäsi näin? Nana ei tiennyt miten vastata. Sinä tiedät että jonain päivänä hän menee vielä pidemmälle, ja se saattaa olla sinun loppusi. Kyyneleet herahtivat silmiin ja valuivat hiljaa poskille. Mitä sinä olet tehnyt ansaitaksesi tämän? Gail sanoo että minun on pysyttävä hänen kanssaan, koska en pärjäisi omillani. Eihän minulla ole edes ajokorttiakaan. Tiedät että tuo on vain tekosyy. Sinä pelkäät häntä. Hän on kahlinnut sinut tähän asuntoon, koska hän ei halua että sinä lähdet. Ja tiedätkö miksi hän haluaa pitää sinut? Ole hiljaa, Nana pyysi ääntä.  Koska sinä olet helppo kohde, etkä taistele vastaan. Sinä olet täällä sitä varten että hän saa lyödä sinua silloin kuin hänen täytyy purkaa paineita. Sitä varten että hänellä on joku jota syyttää. Nana nousi huomaamattaan hitaasti istumaan sängylle. Puulattia tuntui kylmältä paljaiden jalkojen alla. Hän katsoi vielä kerran miestään ja mietti milloin elämä oli lähtenyt käsistä.  Ei Gail ollut häntä aina lyönyt. Ensimmäinen kerta tapahtui kun Gail sai potkut ja hermostui kun märät pyykit olivat jääneet pesukoneeseen. Nana oli laittanut kaiken stressin ja masentuneisuuden piikkiin ja ottanut kaikki iskut ja solvaukset mitä hän sai. Hän ajatteli että kun Gail löytää uuden työpaikan silloin kaikki palaa normaaliksi. Mutta niin ei käynyt. Mikä oli muuttanut hänen miehensä tuollaiseksi hirviöksi? Eihän muutu, järjen ääni sanoi keskeyttäen hänen ajatuksensa. Mutta – Sinä et ole turvassa täällä! Mitä pitää tapahtua ennen kuin sinä uskot sen? Tätä on jatkunut jo kaksi vuotta, miksi hän muuttuisi? Mikä saisi hänet muuttumaan? Nana purskahti itkuun katsellessaan miestään. Miksi kaiken oli pitänyt mennä näin? Tuossa makasi hänen aviomiehensä unessa ja hänen kuuluisi nukkua käpertyneenä hänen kainaloonsa niin kuin joskus kauan sitten, mutta tässä hän istui sängyn reunalla. Rakkaus oli vaihtunut peloksi.

   Nana nousi vavisten ylös ja ryhtyi keräilemään tavaroitaan. Hän yritti lopettaa itkemisen, jottei herättäisi nukkuvaa tulivuorta. Nana tiesi että jos Gail nyt heräisi ja näkisi hänen pakkaavan, hän ei ehkä pystyisi enää nousemaan.

   ”Öhnmh”, mies örähti. Nanan sydän pysähtyi hetkeksi ja hän tiputti vaatteet käsistään vahingossa lattialle. Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan taakseen. Nana pelkäsi että hän joutuisi kohtaamaan Gailin ruskeat tuijottavat silmät, että hän näkisi tämän istuvan sängyn reunalla synkkä ilme kasvoillaan kädet valmiiksi puristettuina nyrkkiin. Hän nukkuu, järjen ääni sanoi. Mutta pidä kiirettä. Kumpikaan meistä ei voi tietää kuinka paljon meillä on aikaa. Nana nappasi lattialle pudonneet vaatteet ja sulloi ne yhdessä mytyssä kukkakuvioiseen kassiin. Missä hänen lompakkonsa on? Nana oli jo ehtinyt unohtaa että järjen ääni oli käskenyt hänen tyhjentää Gailin lompakko. Tämä pelotti häntä vielä enemmän kuin vaatteiden pakkaaminen. Nana mielsi vaatteet omaksi omaisuudekseen, vaikka ne olivat Gailin maksamat, mutta rahojen varastaminen tuntui todella röyhkeältä. Et sinä mitään varasta! Ne rahat kuuluvat yhtälailla sinullekin, järjen ääni muistutti. Nana kuuli oitis Gailin äänen päässään: ”Jumalauta minä olen rahani itse ansainnut ja saan käyttää ne miten haluan! Tule neuvomaan sitten minua rahan käytöstä kun tienaat itse!” Pidä kiirettä! Taksi on varmasti kohta tuolla alhaalla. Nana työnsi kätensä kiireesti Gailin housun taskuun tuntien olonsa röyhkeäksi varkaaksi. Sanoi ääni mitä tahansa ne rahat eivät kuuluneet hänelle. Nanan sydän takoi villisti, tuntui kuin se olisi yrittänyt hypätä ulos rinnasta. Hän pelkäsi että Gail heräisi kun kuulisi auton ajavan pihaan tai mikä pahinta, entä jos kuski tööttäisi?

    Vaatteet? Kyllä. Rahat? Nana nyökkäsi hermostuneena tunkien ohutta rahanippua taskuunsa. Kaikki tärkein? Hän avasi kassin vetoketjun vielä uudestaan varmistaakseen että hänellä oli mukanaan leikekirjansa ja valokuva hänestä ja siskostaan istumassa mummolan portailla. Sisko varjosti kasvojaan kädellään kirkasta paistetta vastaan. Hänen varpaassaan oli laastari. Nana, järjen ääni sanoi herättäen hänet transsistaan. Nyt pitää mennä. Nanaa inhotti kävellä pimeän olohuoneen halki. Hän vilkuili vainoharhaisesti pimeitä nurkkia. Tuntui siltä että Gail odotti häntä joka nurkan takana ja oli kuin huonekalut olivat katsoneet häntä syyttävästi.

   Nana pysähtyi käsi oven kahvalla. Sydän tuntui takovan nyt kurkussa, sillä hän tiesi että lukko naksahtaisi varmasti kun hän avaisi oven. Hän seisoi ovella hyvän tovin hengittäen raskaasti huomaamattaan. Meinaatko seistä siinä kunnes hän saa sinut kiinni? Entäs jos hän herää ja näkee sinut siinä ulko-ovella kassi olallasi? Miten selittäisit sen? En tiedä. Samassa Nanan mieleen nousi kuva ärtyneestä taksikuskista, joka kääntäisi auton pois kerrostalon pihasta odoteltuaan hyvän tovin. Ajatus tyhjästä taksinpenkistä sai Nanan viimein tajuamaan että hänen täytyisi lähteä. Hän ei voisi antaa taksin lähteä tyhjänä pihasta. Hän oli sen velkaa itselleen. Hän oli sen velkaa itselleen. Kukaan ei ansaitse tällaista kohtelua, järjen ääni huomautti. Nana käänsi lukkoa. Lukon jo tavallisestikin päästämä ääni oli kova, ja nukkuvassa asunnossa ääni tuntui suorastaan kaikuvan seinistä. Hän kuuli kuinka Gail kääntyi sängyssä ja yski. Mene, mene! Nana pyrähti rappukäytävään sulkematta edes ovea takanaan. Hän syöksyi raput alas sellaisella vauhdilla että pelkäsi kaatuvansa, mutta hän ei kuitenkaan pysähtynyt. Hänen oli päästävä ulos. Gail oli varmasti herännyt. Hänen täytyi olla kuullut lukon naksahdus ja viimeistään rappukäytävän äänet olivat hänet herättäneet. Nana kuvitteli kuinka Gail heräsi ja katseli ympärilleen unesta sekavana ja pomppaisi pystyyn huomattuaan että komeron ovi oli auki ja kuinka kaappi näytti myllätyltä. Miten ovi oli auki pimeään rappukäytävään.

    ”Asemalle, asemalle!” Nana melkein kiljui päästyään taksiin. Hän tuijotti kauhuissaan kerrostaloa ja oli kuulevinaan Gailin juoksuaskeleet rapusta. Hän kykeni rentoutumaan vasta sitten kun kerrostalo oli jäänyt taakse ja he ajoivat liikennevaloista. Taksikuski vilkaisi takapenkillä istuvaa Nanaa. ”Tarvitsetteko te lääkäriä?” mies kysyi. Nana hapuili kädellään varovasti turvonnutta poskeaan ja muisti vasta sitten että hän ei ollut pessyt verta pois kasvoiltaan ja käsistään. Haljennut huuli tykytti ikävästi. Nana pudisti päätään pidätellen itkua. ”Asemalle kiitos”, hän sanoi uudestaan.  Taksikuski ei sanonut enää mitään.

   Nana tuijotti ulos ikkunasta vielä nukkuvaa kaupunkia. Liikkeet olivat tyhjinä, eikä kukaan kävellyt kaduilla. Hyvä. Hän halusikin olla yksin juuri nyt. ”Se tekee sitten 35”, kuski sanoi pysäytettyään juna-aseman eteen. Nana kaiveli taskuaan ja äkkiä hän tajusi kauhukseen ettei hänellä mitenkään olisi varaa junalippuun jos hän maksaisi taksista. Hän kaiveli taskuaan uudestaan etsien epätoivoisesti jostain lisää rahaa. Hänellä oli oma luottokorttinsa mukana, mutta hän halusi käyttää sitä vain hätätilanteissa sillä tili oli heidän molempien nimissä, mutta nekin rahat hän mielsi kuuluvan Gailille yksin, eikä hän halunnut jättää miehelleen mitään jälkiä joita tämä voisi seurata häntä ja rahan nostaminen tililtä vain suututtaisi miehen entistäkin enemmän. ”Minulla ei ole tarpeeksi”, Nana sanoi ja kyyneleet valahtivat varoittamatta poskille. Taksikuski kääntyi ympäri. Hän kurotti kätensä, Nana säpsähti ja väisti kohti tulevaa kättä refleksin omaisesti. Kuski katsoi häntä syrjä karein ja työnsi taksin oven auki. Nana katsoi kuinka mies nollasi mittarin. ”Tee minulle palvelus ja hoida asiasi kuntoon”, mies sanoi. Nana tuijotti miestä silmät suurina. Hänen teki mieli heittäytyä miehen kaulaan. ”Voi kiitos, voi kiitos!” Nana sanoi ja keräsi tavaransa kiireesti. Ulkona satoi lunta muuttaen kadut sohjoksi ja värjäten hänen hiuksensa valkoisiksi. ”En tiedä minne olet menossa, mutta toivon että pääset sinne. Kaikkea hyvää”, taksikuski sanoi. ”Kiitos oikein kovasti”, Nana sanoi taas nyökäten. Hän vilkutti taksin perään tietämättä näkikö kuski, mutta hän ei välittänyt. Nana oli vain niin kiitollinen tälle.

    Odotellessaan junaa hermostuneena Nana tajusi äkkiä että järjen ääni oli kadonnut. Hän ei kuullut ääntä enää vaikka kuinka yritti tälle puhua. Äkkiä hän oli taas aivan yksin. Nana ei tiennyt olisiko hänen pitänyt olla tilanteesta hyvillään vai ei. Toisaalta hän tarvitsi jonkun jolle puhua, ja joka rauhoitteli häntä, mutta toisaalta kun hän puhui sillä tavalla äänelle, hän ei mahtanut sille mitään että tunsi itsensä täysin hulluksi. Juna lipui laituriin uneliaasti. Vaunut näyttivät tyhjiltä, eikä kukaan noussut ulos. Kun junan vaunu sulkeutui, Nana pysähtyi äkkiä niille sijoilleen. Sisko. Se oli ollut siskon ääni.

    

  

 



 


]]>Fri, 11 Nov 2011 13:59:52 -0800http://poytalaatikko.net/4/post/2011/11/first-post.html Sireenit maalasivat hotellin seinän siniseksi, ja kiivas puheen sorina sekoittui sireenien huutoon. Yritin riuhtoa itseni vapaaksi poliisin otteesta joka puristi olkapäätäni. Hain katseellani äitiä, mutta väkijoukko joka seisoi hotellin oviaukolla esti minua näkemästä. Heidän kiivas puheen sorinansa sekoittuivat sireenien huutoon. Samassa ihmiset hajaantuivat ja muodostivat kapean kujan hotellin eteen. Ovet lensivät selälleen ja ulos astuivat kaksi poliisimiestä. Tunsin musertavaa kipua sydämessäni kun näin miten he raahasivat äitiä kohti autoa. Ulkona satoi hitaasti lunta ja hän oli paljas jaloin ja pukeutunut ainoastaan silkkiseen vaaleanpunaiseen yöpaitaansa, joka ei peittänyt edes polvia. Toinen yöpaidan ohuista sangoista roikkui hänen olkapäänsä yli ja huulipuna oli levinnyt irvokkaasti poskelle, ja äiti kirkui melkein yhtä kovaa kuin autojen sireenit. Suklaanruskeat hiukset roikkuivat silmillä, mutta silti saatoin erottaa äidin tummat silmät. Niissä oli vieläkin se sama kuumeinen kiilto kun hän oli laukaissut aseen. Minä pelkäsin koska hän ei tuntunut äidiltä. Hän oli vieläkin se sama kimeästi puhuva ja liian kovaan äänen naurava nainen, joka oli painanut liipaisimesta kirkuen kuin syöjätär. Hän ei ollut se nainen joka kaappasi minut kainaloonsa ja keinutteli sylissään laulaen lempilaulujamme radiosta.

   Äiti potkaisi raivokkaasti jaloillaan päästäen vihaisen karjaisun, mutta miehet eivät irrottaneet otettaan hänestä. Näin hänen kääntävän päänsä kohti toista miehistä huulet raollaan ja rinta kiivaasti ponnisteluista kohoten. Minusta näytti kuin äiti olisi aikonut suudella poliisia, mutta äkkiä mies päästikin ilmoille huudon ja hoippui hämmentyneenä taaksepäin kaulaansa pidellen. Sireenin valossa näin kuinka kaulaa pitkin iloisesti valuva verivana värjäsi mustan takin olla olleen valkoisen paidan kauluksen päättäväisesti punaiseksi. Toinen poliiseista väänsi äidin käsiä rajummin, ja hänen päänsä kääntyi taaksepäin. Näin hänen itkevän mutta tiesin ettei se johtunut kivusta. Varoittamatta poliisin käsi kohosi ja nyrkki iskeytyi äidin poskeen kaataen hänet  iskun voimasta lumeen polvilleen. Kirkaisin, tajusin pian juoksevani kohti äitiä. Jotenkin olin päässyt irti poliisin otteesta tai sitten tämän huomiointi kyky oli herpaantunut tätä näytelmää seuratessa. Äitiä lyönyt poliisi kohotti patukkansa lyödäkseen sillä uudestaan, mutta minun onnistui ajoissa tarttua miestä käsivarresta. Äiti istui lumen keskellä kuin hankeen hylätty resuinen nukke itkien vuolaasti. En uskonut hänen edes tajuavan mitä hänen ympärillään tapahtui.

   Sinä ja minä. Tässä maailmassa ei ole ketään joka pitäisi meidän puoliamme. Mutta minä pidän huolta sinusta jos sinä pidät huolta minusta, kuulin äidin äänen päässäni. Sinä ja minä. Joku kiskoi minut irti poliisin käsivarresta, ja minä itkin peläten että mies saisi nyt uuden tilaisuuden lyödä äitiä , mutta hänet vietiinkin helpotuksekseni kauemmaksi äidistä. Kukaan ei pidellyt hänestä kiinni, mutta hän ei tehnyt elettäkään noustakseen. Minua pidellyt poliisi harppoi kohti äitiä ja nosti hänet pystyyn. Äidillä ei näyttänyt olevan enää voimia vastustaa poliisia niin paljon, ja hänen silmänsä saivat takaisin niille ominaisen pehmeän samettisuuden. Hänet työnnettiin poliisiautoon järkyttyneen hiljaisuuden saattelemana. Ihmiset seisoivat edelleenkin tuijottamassa, ja halusin lyödä heistä jokaista. He tuijottivat silmät suurina kuin eivät olisi koskaan nähneet mitään vastaavaa. Minua inhotti ajatella että päivä jona elämäni romahti olisi heidän päivänsä kohokohta. Jälkeenpäin he kertoisivat perheilleen päivällispöydän ääressä siitä kuinka poliisit olivat pidättäneet huutavan ja sekopäisen naisen hienosta hotellista, ja voi sitä dramatiikkaa! Toista poliisia oli purtu ja nainen oli lyöty maahan.

   ”Äiti!” Säpsähdin kun joku tarttui pehmeästi käsivarteeni. Katsoin ylöspäin epäluuloisena ja valmiina pinkaisemaan karkuun. Kun tiesin että ainakin äiti oli nyt turvassa toiselta poliisilta poliisiautossa vanhat tavat, jotka hän oli istuttanut syvälle minuun alkoivat nostaa päätään. ”Rauhallisesti tyttö. Pääset minun kyydissäni asemalle, saat varmasti kohta nähdä taas äitisi”, punatukkainen mies poliisi sanoi. Hän oli nostanut kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi. Pysyin varuillani sillä mihinkään ei voinut luottaa, ei varsinkaan mieheen. Annoin poliisin ohjata minut autoon, mutta kun hän asetti käden selälleni pudistin sen nopeasti pois. Jos vain saatoin mitenkään välttää sen en halunnut hänen koskevan minuun.

   Poliisiauton ovi läimähti kiinni, ja äkkiä kyyti alkoi tuntua huonolta idealta. Mutta miten muuten sinä tietäisit missä äitiä pidetään? kysyin itseltäni. Jos käy ilmi että mies ei olekaan hyvä niin ainakin sinä tiedät pelon hetkellä että sinä yritit. Sillä sinä pidät huolta äidistä ja äiti sinusta. Auto jyrähti käyntiin pölläyttäen ulos polttoaine pilven, jonka kitkerä ja imelä haju tunkeutui autoon asti. Vaikka ajoimmekin hidasta vauhtia poliisiauton perässä, jossa oletin äidin istuvan tunsin silti itseni pahoin voivaksi. Olin melko varma että auto, jossa äiti istui oli jo kaukana, mutta tuntui lohdulliselta ajatella että oli edessä ajavan auton takapenkillä.

   Katulamput loivat jalkakäytävälle kuumaa oranssista hehkuaan. Katselin kyllästyneenä kadulla käveleviä ihmisiä, jotka olivat matkalla kotiin perheidensä luokse pyryksi yltyneessä lumisateessa. Sivusilmällä näin kuinka punatukkainen poliisi käänsi hieman taustapeiliä nähdäkseen minut. Käteni puristuivat nyrkkiin automaattisesti ja suuni kiristyi yhdeksi tiukaksi viivaksi. ”Kuinka vanha sinä olet?” ”Tarpeeksi”, vastasin ja työnsin suklaanruskean hiuskiehkuran korvani taakseni. Poliisi ei puhunut hetkeen mitään mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Odotin silti pelokkaana miehen paljastavan yllättäen oikean luontonsa. Odotin että rauhallisen pinnan alta löytyi vihainen hirviö, joka pääsi ulos leikkimään kun ihmiset eivät olleet näkemässä. Kuvittelin jo miten mies jarruttaisi yhtäkkiä ja raahaisi minut ulos autosta jonnekin syrjemmälle, jossa kukaan ei näkisi. ”Minulla on pieni tyttö. Nuorempi kuin sinä, mutta jos olisit minun tyttäreni olisin laittanut sinut petiin jo tähän aikaan”, mies sanoi. Hymähdin.

                                                                                                            ***

“Teillä on passissanne aika paljon leimoja. Olette käyneet kaikkialla Rouva Anais.” “Neiti, en koskaan päässyt alttarille asti kuten hyvin tiedätte.” Laiha nainen jolla oli pieni pysty nenä, sysäsi kerman vaalean paperin pöydän toiselle puolelle. “Olen iloinen että otitte asian puheeksi. Katsokaas kun minua hämmentää miksi olette kirjoittaneet kihlajaisjulistukseen nimen Tianna Nimaya, vaikka passissanne selvästi lukee”, nainen asetti purppura kanttisen vihon paperin päälle. “Mariam Anais.”

   Mariam nojasi tuolissaan taaksepäin. Hänen kuulustelijansa tuijotti häntä suu tiukkana viivana kädet puuskassa kuin vihainen äiti joka odottaa vastausta. Mariam hymyili vinosti ja hymähti. “Väärän nimen antaminen kihlajaisjulistukseen on erittäin vakava rikos, kuten hyvin tiedätte, mutta se on tällä hetkellä pienin huolen aiheenne”, nainen sanoi. Mariamin silmät välähtivät ja hän paljasti hampaansa kuin vihainen eläin. “Se paska ansaitsi sen!”, hän sähisi hampaidensa välistä. “Rouva - Neiti Anais vaikka teillä olisi ollut kuinka paljon ongelmia Osaya Intallian kanssa se ei oikeuta teitä riistämään elämää.” Mariam nousi äkkiä seisomaan. Tuoli raapi kolhiintunutta lattiaa ja villi lähes maaninen ilme sai häntä kuulustelevan naisen perääntymään hieman huomaamattaan. “Hän ansaitsi sen, Osaya ansaitsi sen! Ne kaikki ansaitsivat sen!”

   “Ketkä ansaitsivat?” nainen kysyi varovasti. Hän oli unohtanut oman hermostuneisuutensa tajutessaan että hän oli jonkin jäljillä, jonkin suuremman. Kaiken alun. Mariam puristi kätensä kiivaasti nyrkkiin ja puri hampaitaan yhteen. “Miehet”, hän lopulta sihahti hampaidensa välistä. “Miten heille kävi? Samoin kuin herra Intallialle?” Mariam tuijotti naista hetken hämmentyneenä kuin hän olisi herännyt unesta. Yhtäkkiä hän tyrskähti mikä muuttui pian heleäksi hänelle ominaiseksi nauruksi johon monet miehet olivat aikoinaan juuri ihastuneet sen aitouden vuoksi. Tämä nauru sai kuulustelua toimittavan naisen hätkähtämään.

   “Teillä on vilkasmielikuvitus. Luulette että olette jo ratkaisseet kaiken. ’Mariam Anais vaihteli nimeään ja matkusteli paljon jotta ei jäisi kiinni murhista.’ ”Nainen kumartui lähemmäs Mariamia. “Neiti Anais jo yksi murha on verennyt kätenne, joten miksi ette puhdistaisi omatuntoanne?” hän sanoi saaden Mariamin hymyilemään taas. Hän nojautui lähemmäs naista ja kuiskasi tämän korvaan, korostaen jokaista sanaa: ”Minä - en - ole - murhaaja.” Nyt nainen alkoi näyttää jo hieman kärsimättömältä. Hänen otsansa rypistyi ja hän käski Mariamia takaisin istumaan. Nainen kiersi pöydän ja istuutui toiselle puolelle hieroen ohimoaan. Mariam tiesi että hän yritti miettiä miten muotoilla asiansa. “Kertokaa sitten neiti Anais mitä te teitte niille miehille”, nainen sanoi. “En mitään rikollista vaikka te niin yhä luulettekin”, Mariam vastasi, ja jatkoi vaikka nainen avasi suunsa väittääkseen vastaan: ”Minä sain mitä tarvitsin tai halusin miehiltä ja vastavuoroisesti minä tarjosin heille jotain mitä he eivät muualta saaneet.” “Te siis hyvititte materian – ’palveluksilla’?” nainen kysyi pää painettuna papereihinsa. Mariam nauroi taas. “Kyse on paljon suuremmasta kuin makaamisesta. Minä annoin heille mahdollisuuden elää unelmaa, ja voin vakuuttaa että ansaitsin kaiken mitä niiltä miehiltä olen saanut.”

   “Teidän täytyy nyt tarkentaa”, nainen sanoi kuulostaen hieman hämmentyneeltä. “Kuunnelkaa tarkasti sillä en halua että te sekoitatte minut tavalliseen kadun porttoon”, Mariam sanoi tiukasti kuin opettaja oppilaalle.

    “Kiertelen kaupungista toiseen ja hakeudun miesten seuraan. Jotkut tarjoavat rahaa ja tavaroita, ja jotkut jopa ottavat minut asumaan heidän luokseen.

   Minä olen ansainnut kaiken sen! Olen ottanut selvää minkälaisista naisista miehet pitävät ja mistä he ovat kiinnostuneita, ja näytellyt heidän unelma kumppaniaan kunnes olen tuntenut että on aika lähteä. Osaatteko te arvatakaan kuinka vaikeaa on opetella uusi taito tai opetella puhumaan jostakin asiasta sujuvasti ja vuolaasti, vaikka itsellään on siihen vastakohtainen näkemys tai ei ole kuullutkaan ennen asiasta. Minä laitoin syrjään itseni ollakseni joku toinen. Toteuttaakseni heidän unelmansa.” “Te puhutte aika paljon yksikössä, mutta teillä on myös tytär”, nainen huomautti napakasti. Mariam huokaisi hymyillen kuin sanoen: no minkäs teet. “Niin. Mona. Teillä lukee papereissa varmaankin Sara, mutta hänen nimensä on Mona.” “Miksi väärät nimet?” “En halunnut että sana minusta ja siitä mitä teen kulkisi eteenpäin, koska se olisi ollut kaiken loppu, enkä halunnut antaa niille miehille mitään itsestäni. Osayalle olisin voinutkin kertoa jonkin version totuudesta.” Mariam hymyili alakuloisesti. “Mitä teidän välillänne tapahtui?” nainen kysyi rikkoen hiljaisuuden “Se paskiainen petti minua. Oli pelehtinyt jo kuukausien ajan jonkun punapään kanssa.” Mariam nosti katseensa passinsa nahkaisesta kannesta. “En voi uskoa että harkitsin edes vakavissani yhteistä elämää jonkun miehen kanssa, ja totta kai mies osoittautui paskiaiseksi. Olen varma että alatte ymmärtää tilanteeni ironian. Jumala taitaa viimeinkin rangaista minua synneistäni.”

   Mariam katseli hetken aikaa häntä vastapäätä istuvan naisen kasvoja, joka kirjoitti maltillisesti papereihinsa. “Te pidätte minua varmasti huonona äitinä”, hän sanoi. Nainen kohotti päänsä papereistaan hämmentynyt ilme kasvoillaan kun hänet olisi juuri herätetty unesta. “Minä en ole täällä syyttämässä ketään. Minun tehtäväni vain on saada totuus selville”, nainen sanoi asiallisesti jatkaen kirjoittamista. Hän asetti kynänsä paperille ja ilmoitti ilmeettömänä: ”Neiti Anais kuulustelu on nyt päättynyt.”

                                                                                                                ***

Kävelin nopein ja vetävin askelin poliisin jäljessä. Hän ei puhunut mitään, enkä minäkään avannut suutani edes kysyäkseni mitään, vaikka päässäni oli ainakin miljoona kysymystä joihin yhä odotin vastauksia. Kun viimein nostin katseeni kengistäni ja nuhruisista lattialaatoista huomasin suuren ikkunan vasemmalla puolellani. Ikkuna antoi sisään harmaa valkoiseen huoneeseen, jonka keskellä oli huteran näköinen pöytä. Äiti istui pöydän toisella puolella.

   Poliisivirkailija avasi minulle oven huoneeseen. Rynnistin miehen ohi ja kapsahdin suoraan äidin kaulaan. ”Hei, hei älä kaada minua”, äiti sanoi halatessaan minua takaisin. ”Teillä on viisitoista minuuttia aikaa”, poliisi sanoi ovelta mekaanisella äänellä. Jäimme pian yksin huoneeseen, mutta minua häiritsi se kuinka mies jäi seisomaan oven viereen kädet ristissä. Oliko hänen aivan välttämätöntä olla siellä? Ei äiti mikään vaarallinen rikollinen ollut.

   Kuva Osayasta kaatumassa silmät lasittuneina taaksepäin nousi mieleeni. Pudistin päätäni tietämättä että edes tein niin. Hän ansaitsi sen. Kyllä. Hän ansaitsi sen.

   ”Ovatko ne tehneet sinustakin häkkilinnun?” äiti kysyi. Pudistin päätäni uudestaan. ”Minut laitettiin lastenkotiin. Inhoan sitä! Joudun jakamaan sängyn toisen tytön kanssa ja heti kun tulin sinne kaikki alkoivat penkoa laukkuani ja lainailla tavaroitani ilman lupaa!” Äiti näytti ärtyneeltä, mikä sai minut epävarmaksi. En tiennyt oliko hän vihainen tilanteestamme vai olikohan vihainen siitä että valitin. ”Joku varasti kynäni”, lisäsin kuin tunnustaen syntiä. Kyyneleet kirvelivät silmiäni ja pöydän toisella puolella istuva äiti sumentui äkkiä pelkäksi epämääräiseksi läikäksi kuin pienen lapsen levinnyt vesiväri työ. Kun räpäytin silmiäni, kyyneleet valuivat alas ja näin vakavan ja miettivän ilmeen äidin kasvoilla.

    ”Tule tänne”, äiti sanoi ojentaen käsiään minua kohti mikä sai minut itkemään yhä vuolaammin. Niiskaisin ja pyyhin nenäni nopeasti paidan hihaan ja kiersin pöydän äidin luokse. Istuuduin hänen syliinsä ja hautasin kasvoni hänen olkapäätään vasten. Äkkiä tunsin kuinka äiti työnsi samettisen rahapussin käteeni. Hätävaramme. Jäykistyin hänen sylissään ja itkuni tyrehtyi. ”Piilota se hameesi alle, sieltä ne eivät julkea etsiä mitään”, äiti kuiskasi korvaani. Hänen piparmintun hajuinen hengityksensä kutitti ihollani. En tiennyt mitä sanoa. Olin vain niin kauhuissani.

   Äiti oli aina sanonut että hätävaroihin ei kosketa edes silloin jos emme onnistu saamaan tarpeeksi rahaa motelliin. Silloin viettimme yön kävellen katuja pitkin ja odottaen aamua tai sitten minä nukuin hänen sylissään puiston penkillä tai rappukäytävässä jonne olimme päässeet livahtamaan. Se että hän nyt antoi rahapussin minulle, oli kuin viimeinen piste kirjassa. Se että pitelin nyt ensimmäistä kertaa kädessäni hätävarojamme, merkitsi kaiken loppua. Meidän loppua.

   Äiti oli valmistanut minua tämän tilanteen varalle vuosien varrella, sillä hän halusi minun tietävän miten kävelimme koko ajan heikoilla jäillä, ja että jotakin saattoi hyvin tapahtua mikä erottaisi meidät tai päättäisi matkustelumme. En vain halunnut uskoa me todellakin jouduimme nyt eroamaan. Ja kaikki yhden miehen takia.

   ”En minä voi”, kuiskasin takaisin äidille raskaasti hengittäen. ”Kuuntele Mona. Minä en ole ikinä osannut olla kovinkaan kummoinen äiti, enkä osaa edes hävetä sitä. Minulla vain ei ole sitä minussa. Tämä on ainoa järkevä tekoni jonka olen koskaan tehnyt sinulle, äläkä sinä ota sitä pois minulta. Ota rahat ja lähde. Älä jää edes lähikaupunkiin tai kylään.

   En usko että kukaan tulee sinua etsimään, koska olet vain lapsi ja minä olen kertonut kaikille että minä pakotin sinut auttamaan minua ruumiin kätkemisessä joten sinä olet kuivilla tästä kaikesta. Tee siis minulle ja itsellesi palvelus ja elä elämääsi.” Äidin sanat saivat minut purskahtamaan uudestaan lohduttomaan itkuun. ”En minä voi jättää sinua taakse”, väitin vastaan. ”Meillä ei ole enää paljon aikaa. Kun oikeuden käynti alkaa ensi viikolla, emme näkisi toisiamme kuin vain oikeuden istunnossa. Ei ole mitään järkeä pitkittää väistämätöntä ja tiedän kuinka sinä inhoat lastenkotia joten sinun on parasta lähteä täältä mahdollisimman pian”, äiti perusteli. Tiesin että hän puhui totta. Äiti oli jo myöntänyt tekonsa ja häntä odotti pitkä tuomio. Ehkä jopa kuolema. ”Voidaanko me pitää jotenkin yhteyttä?” kysyin nikotellen. ”Tiedät ettei se ole mahdollista.”

    Välillemme lankesi raskas hiljaisuus, joka painoi hartiani kasaan ja teki hengittämisen vaikeaksi. Samassa ovi avautui. ”Viisitoista minuuttia”, poliisi ilmoitti. Hän jäi seisomaan ovelle käsi oven kahvalla. Ei tämä voinut mennä näin. Ei saanut. Puristin äitiä yhä lujempaa ja painauduin aivan kiinni häneen. Poliisi asteli luoksemme ja ojensi kätensä kiskoakseen minut irti, mutta äiti nousikin seisomaan ja pakotti käteni irti. Hän seisoi edessäni tuijottaen poliisia silmiin. ”Toivottavasti olette tyytyväinen. Saitte taas yhden perheen hajotettua”, äiti sanoi ja minä kauhistuin hänen uhmakasta tapaansa puhua poliisille. ”Rouva-” ”Neiti”, äiti korjasi ja saatoin kuulla pienen hymyn hänen äänessään. Miten hän pystyikin? ”Viisitoista minuuttia on nyt täynnä.” ”Paskat viidestätoista minuutista! Luuletteko että se tarpeeksi äidille ja tyttärelle, jotka rakastavat toisiaan hyvin paljon!” äiti teki selkänsä takana liikkeen käskien minua piilottamaan rahapussin. Liike oli niin nopea ja huomaamaton että vaikka virkailija olisi sen nähnytkin, hän olisi luullut äidin vain asettelevan paitansa helmaa. ”Rouva nämä ovat minulle annetut ohjeet”, mies sanoi. Kävelin äidin viereen ja kosketin kevyesti hänen rannettaan kertoakseni hänelle että olin jo piilottanut rahapussin. Se oli viimeinen kerta kun kosketin häntä.

Katsellessaan Monan kävelevän ulos huoneesta Mariam ei tiennyt mitä tuntea. Toki hän oli surullinen että yksi aikakausi tuli päätökseen, mutta hän tuskin ikävöisi Monaa niin paljon kuin tyttö tulisi ikävöimään häntä. Totuus oli että Mariam ei ollut koskaan osannut mieltää Monaa tyttärekseen, eikä hän ollut koskaan osannut ajatella itseään äitinä. Tyttö oli kuin pieni koiran pentu, joka seurasi aina häntä. Tai matkalaukku jota hän aina jostain syystä raahasi mukanaan. Miksi hän oli alun alkaenkaan ottanut tytön mukaansa? Miksei hän ollut jättänyt tätä jonkun luokse?

   Hän ei tiennyt mitä Monalle ja hänelle tapahtuisi mutta hän uskoi että oli tehnyt elämässään edes jotain oikein päästämällä Monan lähtemään. Yksi oikea asia ei tietenkään pyyhkinyt kaikkea väärää pois, mutta hän oli tehnyt jotain auttaakseen tytärtään pääsemään elämässään alkuun.

                                                                                                            ***

Istuin juna-aseman kovalla puupenkillä. Olin ristinyt jalkani, mutta pidin huolen siitä että helmani jäi hieman liian ylös. Minua vastapäätä istui mustiin pukeutunut mies, joka esitti myöskin olevansa kiinnostunut lukemisesta. Laitoin merkille tyytyväisenä kuinka miehen harmaat silmät eksyivät kasvoihini ja ylös kivunneeseen helmaani. Hän näytti hieman hermostuneelta, mutta itse nojasin rennosti taaksepäin penkissäni esittäen lukevani ja lu