Pisarat lankesivat maahan kovina kuin rakeet. Lyhyessä ajassa olimme jo kastuneet läpimäriksi ja hengityksemme nousi ilmaan höyrypilvinä. ”Tuolla on talo, mennään sinne!” Slest huusi tuulen ylitse. Siristelin silmiäni sateessa ja saatoin erottaa melko vanhan talon tien päässä. Talo näytti tyhjältä. Ikkunat olivat kuin kuolleen elottomat silmät, eikä pihassa näkynyt autoa tai muita tavaroita. ”Tule!” Slest sanoi tarttuen minua märästä käsivarresta. Hän alkoi kuulostaa jo kärsimättömältä.

   Kompuroin hänen perässään pitkin hiekkatietä, joka oli muuttunut rankkasateen vuoksi upottavaksi mudaksi. Sinivalkoraitainen kangaskassini hakkasi reittäni vasten ja tunsin kännykän pullistuman kankaan läpi.. ”Slest! Slest! Slest odota!” huusin hieman vihaisena. Paras ystäväni kääntyi katsomaan minua kirkkaanpunaiseksi värjätyt hiukset liimautuneina silmilleen. ”Kenkä jäi kiinni mutaan!” huusin tuntien oloni entistäkin vihaisemmaksi, kun kohtasin hänen ymmärtämättömät silmänsä. ”Minä menen jo edeltä, pelkään että puhelin menee pilalle!” Slest sanoi ja pinkaisi juoksuun odottamatta vastaustani. Käännyin ympäri vihan kupliessa sisälläni. Ei minunkaan puhelin kestänyt vettä ja kyllä minäkin halusin päästä kuivattelemaan, mutta minun kenkäni oli lähtenyt jalasta ja nyt minä seisoin keskellä tietä paljas jalka mutaan uponneena. Hän olisi voinut edes tarjoutua ottamaan rantakassini.

    Survoin kengän takaisin jalkaani ja tunsin kuinka muta pursui varpaideni välistä. Säntäsin juoksuun puristaen kaikki voimat jaloistani,. Kun pääsisin sisälle voisin viimeinkin levätä., ja jos meillä oli yhtään onnea ehkä talossa tosiaan asui joku. Satoi niin rankasti että minusta tuntui kuin olisin sukeltanut verhon lävitse kun juoksin talon kuistille. Slest seisoi oven edessä haroen hiuksiaan. ”Ovi on auki, me päästään sisään”, hän sanoi ja nosti kassinsa takaisin olalleen. Vasta silloin tajusin että ovi olisi voinut olla lukossa ja meidän olisi ehkä täytynyt tyytyä vain värjöttelemään kuistilla kunnes kyytimme viimein saapuisi. Kiitin Jumalaa hiljaa mielessäni.

    Talo haisi epämiellyttävän kostealta sisältä aivan kuin se imisi sadetta koko ajan itseensä. Missään ei ollut huonekaluja ja muovinen kokolattiamatto oli kuprulla ja tapetit olivat lähteneet rullautumaan alaspäin. Istuuduimme keskelle pienen keittiön lattiaa kassit sylissämme ja yritimme kuivata itseämme parhaamme mukaan. Talossa ei ollut lamppuja, mutta onneksi kuitenkin Slestin puhelimessa oli pieni lukuvalo, jota saatoimme käyttää. Ei se paljoa ollut mutta oli hyvä saada edes vähän valoa keskellemme kun talon pimeyteen jäävät nurkat tuntuivat olevan täynnä elämää. Lihakset jännittyneinä odotin koko ajan jonkun tarttuvan minuun ja raahaavan minut mukanaan pimeyteen. Kuulin korvissani Slestin kauhistuneen kirkunaan.

    ”Minä soitan isälle. Hän saattaa vielä olla toimistossa”, Slest sanoi. Hänen sydämenmuotoiset kasvonsa näyttivät kirkkaankeltaisilta kännykän valossa ja äkkiä minusta tuntui kuin olisimme jostain kornista kauhuelokuvasta. Kaksi nuorta kertomassa kauhutarinoita toisilleen pimeässä ja pian tarinat alkaisivat käydä toteen. ”Ei vastaa”, Slest sanoi. ”Kokeilen hänen kännykkäänsä seuraavaksi, mutta täällä on niin huono kenttä! Linja rätisee aivan hirveästi.” ”Kokeile jos ulkona on parempi yhteys”, ehdotin. Slest vilkaisi raollaan olevan ulko-oven suuntaan vastahakoisena. Hän nousi huokaisten ylös. ”Pakkohan täältä on jotenkin päästä”, hän mutisi ja käveli puhelin korvallaan ulos sandaalit läpsyen muovimatolla.

   Sydämeni jyskytti jäätyäni yksin pimeään kuuntelemaan vanhan talon hengitystä. Ikkunasta pääsi sisään ankeaa harmaata valoa ja siirryin sitä lähemmäksi jäykin jaloin. Olin nyt lähempäni nurkkia, joista halusin pysyä kaukana ja ikkuna laudalle oli kerääntynyt kasa pölyä ja kuolleita ötököitä. En nähnyt minkä päällä istuin mistä olin myös osaksi kiitollinen. Keskityin sulkemaan ajatukset ulkopuolelle ja kuuntelemaan Slestin vaimeaa ääntä kuistilta. Sade ropisi ikkunaruutua vasten. ”Isä – isääää! Haloo kuuletko sinä?!” Kuistin lankut natisivat kun Slest käveli siellä edes takaisin.

    Äkkiä huomasin että keittiöstä johti pois suljettu punainen ovi. Nousin seisomaan edes tajuamatta mitä olin tekemässä. Slestin ääni katosi jonnekin ja yhtäkkiä maailmassa ei ollut mitään muuta kuin sydämen lyöntini ja se punainen ovi. Kokeilin ovea varovasti ja se aukesi hiljaa. Saatoin juuri ja juuri erottaa ulkoa tulevassa valossa jyrkät portaat, jotka johtivat ylös. ” – Sataa ihan tajuttomasti! Saadaanko me kyyti?” Portaat tuntuivat jotenkin pehmeiltä ja taipuisilta allani. Oli kuin ne eivät olisi puuta ollenkaan. Lähdin kiipeämään portaita silti ylöspäin tuntien hiljaista varmuutta että niin minun kuuluikin tehdä.

   Jalkani tuntuivat tietävän itsestään missä askelmat olivat, ja minun onnistui kävellä portaat ylös kaatumatta kertaakaan. Tuntui kuin olisin päässyt pinnalle. Kaikki äänet olivat kadonneet kokonaan portaikossa, mutta nyt saapuessani pienelle kaltevakattoiselle ullakolle kuulin jälleen pisarojen rumpusoolon vasten kattoa ja ikkunoita. Katselin ympärilleni hämmentyneenä. Miksi minä olin oikein tullut tänne? Korvani olivat erottavinaan auton lähestyvän äänen ja käännyin ympäri palatakseni alakertaan. Slestin isä oli varmaan jo aivan kohta talon pihassa. En malttanut päästä kotiin vaihtamaan kuivat vaatteet ylleni.

   Samassa näin silmänurkassani pienen välähdyksen. Käännyin nopeasti ympäri hapuillen silmilläni mistä se oli tullut, mutta en nähnyt muuta kuin kankailla peitettyjä huonekaluja. Ullakon peräseinällä oli kankaalla peitetty peili. Saatoin nähdä peilin puiset jalat pilkottavan kankaan alta, kuin lapsi joka menee piiloon verhon taakse tajuamatta että hänen jalkansa jäävät näkyviin. Ajatus peilistä, joka oli lapsi kiehtoi minua, ja kävelin peilin luokse huonekalujen reunustamaa kujaa pitkin. Sormeni hieroivat karheaa kangasta ja tuijotin yhä peilin jalkoja pieni ja pehmeä hymy huulillani. Vetäisin lakanan hitaasti pois peilin päältä ja annoin sen pudota lattialle jalkojeni juureen. Käteni hyväili peilin sileäksi hiottua kehystä aivan kuin se olisi ollut rakastajani selkä ja toinen käteni liukui kevyesti peilipinnalla. Se tuntui ihanan viileältä. Viileä äkkinäinen tuuli kuumana kesäpäivänä. Mielessäni välähti nopea kuva sinivalkoraidallisesta kassista ja Slestistä joka kääntyili uimapuvussaan rannalla. Onko tämä punainen liian kirkas? hän kysyi minulta. Kuka kysyi?

   Painoin käteni tiiviimmin peilin pintaa vasten ja tunsin kuinka sormen pääni upposivat siihen. Se tuntui hyvältä. Katsoin itseäni peilistä. Toinen kenkäni oli mudan kuorruttama ja hiukseni olivat yhä märät ja takussa. Huuleni olivat hieman raollaan ja silmäni näyttivät pehmeiltä ja pupillit suurilta ja laajentuneilta. Jäykistyin äkkiä nähdessäni oman kuvani. Olinko minä juonut jotain? Juonut mitä missä? Yritin pinnistää muistiani. Missä olin ollut tänään? Rannalla. Slestin kanssa. Ei, en ollut juonut mitään. Miksi olisin? Me olimme rannalla ja kun olimme kävelemässä kotiin sade yllätti meidät ja sitten tulimme tähän taloon pitämään sadetta. Hymyilin tyytyväisenä kuin olisin juuri ratkaissut vaativan matemaattisen yhtälön.

   Me olimme kulkeneet tätä hiekkatietä ennenkin rannalle, eikä täällä ollut yhtään taloa. Ajatus lävähti kasvoilleni jostain pääni pimeydestä. Minusta tuntui samassa että olin ollut ajamassa autoa ja äkkiä tajunnut että puu läheni tuulilasia, että olin ajamassa kolarin. Kavahdin taaksepäin, mutta käteni oli kuin liimattu kiinni peiliin. Yritin kiskoa sitä irti, mutta en onnistunut. Sydämeni takoi kiivaasti kurkussani ja tunsin halua kirkua. Tällä tiellä ei ole taloja.

   Slest! SLEST! En ole varma huusinko parhaan ystäväni nimeä ääneen. Auta minua! Kuka tahansa, auttakaa! Huomasin että seinät ympärilläni alkoivat väreillä. Näin metsää ja eläimiä, välillä näin merta ja taloja. Ihmisiä. Kiviseiniä. Pimeyttä. Tunsin kuinka peli alkoi vetää minua puoleensa ja vastaan pyristely oli turhaa. Tunsin oloni kärpäseksi kärpäspaperilla. Peili välähti kuin nälkäisen pedon silmä ja muuttui samassa punaiseksi oveksi. Vasta silloin tulin ajatelleeksi että alakerrassa ollut punainen ovi tuntui eroavan muusta talosta, sillä se vaikutti antiikkiselta ja arvokkaalta. Ovi oli kirkkaanpunainen kuin uusi, eikä se hilseillyt kuten kaikki muut talon maalipinnat. Miten minä en ollut huomannut tätä? Kaikki oli ollut silmieni edessä. Kaikki varoitusmerkit. Ei, ei, ei! Punainen ovi aukesi kuin nälkäinen kita ja se päästi katoavalle ullakolle kaiken alleen peittävää valkoista valoa. Valo ikään kuin tarttui minuun kuin kieli ja veti minut sisäänsä. Kaiken sen valkoisuuden keskellä kuulin vielä kuinka ovi loksahti lukkoon takanani. En osaa sanoa mitä sen jälkeen tapahtui.