Seisoin jäykkänä kuin tikku automaattiovien edessä. Halusin piiloutua. Äiti katsoi minua ärtyneesti tuolilta jolla hän istui selailemassa vanhaa rypistynyttä naistenlehteä. Jalka toisen polven yli näyttäen niin vitun rauhalliselta. Tunsin vihan kuplivan sisälläni sillä hänellä ei ollut mitään oikeutta olla ärsyyntynyt minuun tällä hetkellä. Minut tultaisiin häpäisemään mitä nöyryyttävimmällä tavalla.
   Ja miksi hänen piti aina esittää? Lääkäreille ja poliiseille ja kaiken maailman terapeuteille ja sosiaalityöntekijöille, joita olimme tavanneet tiuhaan tahtiin näiden viimeisten kuukausien aikana, äiti puhui kuin mitään ihmeellistä ei olisi tekeillä, vaikka kotona hän haastoi riitaa kanssani. 

   ”Älä roiku siellä oven pielissä! Tule tänne istumaan!” äiti suhahti minulle lehtensä yli. En sanonut mitään. Purin vain hampaitani yhteen. Ajattelin että mitä lähempänä olin ovia, sitä helpommin pääsisin eroon koko toimenpiteestä. Ehkä sitä ei edes tarvittukaan. Varmasti oli paljon helpompiakin vaihtoehtoja. Äiti käveli luokseni kasvoillaan älä-nyt-häpäise-minua – ilmeensä. Miten hän saattoi edes kuvitella että minä hyväksyisin tämän? Miksi en muka saanut vastustaa?

   Äiti tarttui kiinni paitani selkämyksestä ja yritti kiskoa minua lähemmäksi tuoleja, mutta minä nappasin kiinni ovenkahvasta, enkä päästänyt irti. Siirtyminen lähemmäksi tuoleja oli kuin sen kaiken hyväksyminen. Istumalla tuolissa olisin vain askeleen lähempänä nöyryytyksen hetkeä. ”Älä viitsi leikkiä Zola!” äiti sanoi nyt jo kovemmalla äänellä. Halusin saada hänet huutamaan oikein kunnolla. Halusin että äiti menettäisi malttinsa ja kaikki kuuloetäisyydellä olijat paheksuisivat häntä melun aiheuttamisesta.

   "Rina?” käännyimme äidin kanssa salaman nopeasti ympäri kuullessamme äänen. "Tässä olemme”, äiti korjasi ja kätteli lääkärin kättä jäykästi. Lääkärillä ei ollut mitään aavistustakaan siitä että nainen joka näytti rauhalliselta ja asialliselta oli haukkunut tytärtään ja kiskonut tätä hiuksista useammin kuin kerran vain satuttaakseen häntä. Sydämeni löi kiivaasti ja minun teki mieli huutaa ja itkeä. Ei, ei, ei, ei. Ei voinut vielä olla aika. En kuullut mitä äiti ja lääkäri puhuivat keskenään. Havahduin vain ajatuksistani kun tajusin että lääkäri oli ojentanut kätensä minulle. Aluksi luulin että hän aikoi kätellä minua, enkä ojentanut kättäni takaisin, mutta hän tarttuikin minua käsivarrestani ja ryhtyikin ohjaamaan minua käytävää eteenpäin. Kun tajusin tämän, jarrutin jaloillani sen minkä pystyin, mutta lattia oli liukas, enkä voinut pysähtyä koska minua vedettiin määrätietoisesti eteenpäin. Tartuin äkkiä ovenpieleen jonka näin ja roikuin siinä parhaani mukaan. Käteni olivat valkoiset ja sormeni alkoivat väsyä. Jostain tuli hoitajia, jotka repivät minut irti ovenpielestä. Huidoin käsilläni etsien mihin olisin vielä voinut tarttua. Kun mitään muuta keinoa ei ollut ryhdyin istumaan lattialle. Hoitajat kuitenkin tarttuivat minua kainaloideni alta ja nostivat minut ylös. He kantoivat minua käytävää pitkin, eivätkä jalkani edes koskettaneet lattiaa. Itkin hillittömästi ja minusta tuntui että kuolisin. ”Sinulla on kauniit kiharat hiukset”, yksi hoitajista kehui minua rauhoitellakseen, mutta se ei auttanut mitään. Haista vittu, halusin huutaa hänelle. Vanhukset, jotka olivat syömässä aurinkoisessa kanttiinissa, katselivat minua hölmistyneinä ja minun teki mieli haistattaa vittu heillekin. Halusin sanoa sen kaikille. Jopa Elialle, joka oli minut tähän tilanteeseen saattanut, eikä hän ollut nyt täällä minun kanssani.

    Hoitajat kääntyivät vasemmalle ja pian tulimme avaraan huoneeseen, jossa oli kirkkaat loisteputkivalot. Huone muistutti leikkaussalia ja keskellä lattiaa oli sairaalapöytä ja yksi tyyny sillä. ”Kiipeähän pöydälle. Haluatko sinä nukutuksen?” eteeni kyykistynyt pullea hoitaja kysyi hymyillen. Miten hän pystyi käyttäytymään niin normaalisti? Miten hän pystyi kysymään ”haluanko nukutuksen?” ihan kuin hän olisi kysynyt pelkästään että haluanko minä mehua. En sanonut mitään. Niiskaisin vain. Äkkiä minut nostettiinkin jo pöydälle. Yritin rimpuilla itseni vapaaksi, mutta hoitajat pitivät minua paikoillaan. Miksei kukaan ymmärtänyt että minä en halunnut tätä? Miksi kaikkien piti pakottaa minut tähän? Pullea hoitaja iski yhtäkkiä ilman mitään varoitusta piikin käsivarteeni. Kohotin pääni kohti kattoa ja karjuin kuin peto. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja kastelivat kaulani. En huutanut kivusta, vaikka piikki pistikin aika paljon. Olin vain niin raivoissani. Miksei kukaan ymmärtänyt minua? Huone alkoi pyöriä silmissäni, hoitajat sumentuivat. Tunsin kaatuvani taaksepäin vailla ajatuksia. Joku hoitajista otti minut vastaan ja asetti minut makuulle. Sitten en enää nähnyt tai tuntenut mitään. Armelias pimeys tuli.

   Kun viimein sain silmiäni raotetuksi katselin sekavana ympärilleni ihmetellen missä olin ja miten olin sinne oikein joutunut. Olin yksin huoneessa, mikä sopi minulle hyvin, sillä halusin itkeä rauhassa. Tunsin jälleen kyyneleet poskillani. Minä alan tottua tähän ainaiseen itkemiseen, ajattelin hieman katkerana. Liikautin kättäni joka tuntui raskaalta. Siitä kulki letku ja kämmeneni selkä oli jostain syystä kokonaan veren tahrima, mikä pelotti minua. Elia. Tunsin kipua sydämessäni kun kutsuin häntä mielessäni. Elia auta minua. Tule hakemaan minut pois täältä. Elia minä rakastan sinua. Tämän ajatuksen myötä nukahdin uudestaan.

   Kun seuraavan kerran heräsin, huoneessa istui hoitaja täyttämässä papereita. Hän huomasi että heräsin ja tuli tarjoamaan minulle mehua. Minun olisi kuulemma hyvä saada sokeria elimistööni nyt. Kieltäydyin. Hoitaja käveli takaisin pöydän ääreen. Minä käännyin toiselle kyljelleni tuijottaen valkoista kattoa, joka näytti vieläkin vähän utuiselta. Halusin päästä äkkiä pois sieltä. Minun pitäisi nukkua taas. Nukkuminen auttoi. Tule lähemmäs, kuulin äkkiä Elian äänen niin kirkkaana päässäni. Siirryin makaamaan aivan pöydän reunalle. Elia nukkui aina reunalla, oli ihme, ettei hän pudonnut alas sängystä. Ojensin veren tahriman käteni ja painoin käteni nyrkkiin kuin olisin pidellyt näkymätöntä kättä.

   Samaan aikaan Elia oli nukahtanut sellissään. Hän makasi aivan reunalla kovalla levyllä, jota ohuen patjan oli tarkoitus hiukan pehmentää. Hän oli ojentanut unissaan toisen kätensä ja piteli myöskin näkymätöntä kättä. Hän oli tuntevinaan hennon käsivarren kulkevan rintansa poikki.

    Kun heräsin seuraavan kerran huomasin että joku oli puhdistanut käteni ja irrottanut letkun. Pääni oli edelleenkin pyörällä siitä piikistä, joka käteeni oli isketty, mutta en halunnut enää odottaa. En vain pystynyt. Hyppäsin alas pöydältä ja melkein kaaduin. Hoitaja ojensi kätensä kohti minua estääkseen minua kaatumasta mutta kierähdin ympäri niin että hänen kätensä eivät koskeneetkaan minuun. Kävelin nopeasti käytävää ja hoitaja melkein juoksi perässäni sanoen että saisin syödä ilmaiseksi jotain kanttiinista. Minun täytyisi saada verensokerini tasaantumaan. Vilkaisin nopeasti kanttiiniin tarjontaa tuntematta lainkaan nälkään. Äiti odotti minua käytävän päässä. Hän istui edelleenkin samalla tuolilla, mutta hänellä oli kädessään tällä kertaa eri lehti. Hän katsoi minua lempeästi ja ojensi kätensä halatakseen minua, mutta väistin. En sanonut mitään, kävelin suoraan ulos ja jäin odottamaan tomaatin viereen käsi jo valmiiks oven kahvalla kunnes äiti tulisi.

    Autossa hän tarjosi minulle suklaata ja tajusin että sillä välin kun minua oli ronkittu, hän oli käyttänyt ajan hyväkseen ja käynyt ruokaostoksilla. Katsoin äidin ojentamaa suklaapalaa raivoissani. Purin hampaitani yhteen etten sanoisi mitään. ”Hyvä on sitten!” äiti tiuskaisi ja heitti suklaan lattialle. ”Unohda koko juttu ja ole vain tuollainen!” Hän paukautti oven kiinni. Äiti kiersi tomaatin ja istui hetken aikaa ratin takana. Minä istuin tällä kertaa takapenkillä, enkä etupenkillä äidin vieressä kuten yleensä. Äidin puhumattomuus hermostutti minua. En halunnut riidellä. En nyt. Olin aivan liian väsynyt. Minä olin lopussa. Tuntui kuin minut olisi revitty paloiksi ja pystyin vain vaivoin pitelemään kaikkia niitä paloja sylissäni. Lopulta äiti lähti ajamaan. Kun hän ei vieläkään puhunut mitään tunsin helpotusta ensimmäisen kerran sinä päivänä. Nojasin päätäni vasten viileää auton lasia. Äiti katsoi olkansa yli minua suu tiukkana viivana. ”Tuo on sen miehen syytä. Katso nyt hän on tehnyt sinusta noin väsyneen”, äiti sanoi. Minun teki mieleni huutaa ja lyödä häntä. Ole hiljaa!